Maailma ilman työtä – mitä sen jälkeen?

Työn katoaminen maailmasta tuntuu vielä tänä päivänä hyvin futuristiselta ja epätodennäköiseltä tulevaisuuskuvalta, mutta todellisuudessa ilmiö voi olla lähempänä kuin kuvittelettekaan. Se hiipii luoksemme varkain, kun seurailemme kasvavia työttömyystilastoja ja pohdimme, että missä olemme menneet vikaan.

Tulevaisuudessa työttömyys tulee olemaan enemmänkin normi kuin poikkeus. Jotta selviäisimme ajan tuomista haasteista, on meidän valmistauduttava siihen hyvissä ajoin. Kaikki lähtee liikkeelle käsityksestä, kuinka me määrittelemme työn.

SAKSALAISFILOSOFI ja poliittinen teoreetikko Hanna Arendt kirjoitti aikoinaan ihmiskuntaa vääjäämättömästi uhkaavasta, mutta samaan aikaan merkittävästä tapahtumasta, joka tulee luultavasti lähitulevaisuudessa tyhjentämään tehtaat ja vapauttamaan ihmiskunnan sen vanhimmasta ja luonnollisimmasta taakasta – työnteosta ja välttämättömyyden orjuudesta.

Arendtin kuvailema skenaario on tietystikin automaatio, robosaatio sekä tekoäly. Työnteko on kautta historian ollut yksi ihmisen perusehdoista, jota vastaan sukupolvi toisensa ja jälkeen on kapinoinut tavalla tai toisella. Siinä mielessä toiveet vapautua työn raadannasta ja vaivasta ei ole lainkaan uusi, vaan vähintäänkin yhtä vanha kuin ihmiskunnan historia – sellaisena kuin me sen tunnemme.

Todellinen vapaus valita, kuinka oman aikansa käyttää, on aina kuulunut vain harvojen horjumattomiin etuoikeuksiin, jonka vuoksi onkin toisinaan aiheellista pohtia yhteiskunnalliselta kantilta, mitä sitten tapahtuu kun jokainen voi olla ajallisesti yhtä vapaa kuin entisaikojen aateliset tai nykypäivän perintömiljardöörit.

ARENDTIN NÄKEMYKSEN mukaan työn merkitys on aina ollut ihmiselämän ylläpito, jota on alettu uudella ajalla ylistämään kokonaisvaltaisen teoreettisesti. Tämän seurauksena yhteiskunnat ovat tosiallisesti muuttuneet työyhteiskunniksi. Työstä on tullut eräänlainen päämäärä välineen sijasta. Hän epäilikin, että toive työstä vapautumisesta toteutuu kuten saduissakin – sillä hetkellä jolloin se voi vain tehdä itsensä tyhjäksi.

Työtätekevien yhteiskunta pääsee irti työn kahleista hetkenä, jolloin se ei tiedä enää mitään niistä  korkeammista ja merkityksellisimmistä aktiviteeteista, joiden tähden vapaus työn ikeestä haluttiin alunperin voittaa tai saavuttaa ja joiden tähden vapaus kannattaisi voittaa.

Tässä näennäisesti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa työ asettaa ihmiset elämään tasa-arvoisessa suhteessa keskenään, ei ole enää varsinaista poliittista tai henkistä yläluokkaa, jota työ ei koskettaisi lainkaan.

Jopa presidentit, kuninkaat ja pääministeritkin pitävät virkojaan yhteiskunnallisen elämän kannalta välttämättöminä, eikä älymystönkään joukossa ole jäljellä enää kovin montaa sellaista tahoa, jotka pitäisivät touhujaan valmistamisena ja valmentamisena toimeentulon hankkimisen sijaan. Filosofi ajattelee työkseen, presidentti päättää ja edustaa.

Omalla oudolla tavallaan hekin ovat siis työläisiä. Työttömyyttä pidetään yhtenä merkittävimpänä riskinä syrjäytymiselle ja epäsosiaaliselle käytökselle. Työllä on huomattava osa sosiaalisessa elämässämme ja samalla se haukkaa hyvän siivun kaikesta ajastamme.  Juuri tästä syystä on erittäin tärkeää huomioida väistämätön kehityskulkumme, joka tulee niittämään työpaikkoja jokaiselta tuntemaltamme alalta.

IHMISTEN TYÖAIKOJA eri aikakausina tutkinut ekonomisti ja professori Juliet Shorin mukaan nykyinen mallimme, jossa työläisten työajat ovat pitkiä ja lomat lyhyitä, on varsinainen poikkeus ihmiskunnan historiassa, eikä vastaavanlaista tilannetta ole esiintynyt juuri koskaan aikaisemmin.

Professori katsoo tilanteen olleen huonompi ainoastaan 1800-luvulla (huom. Suomessa 1900-luvun alkupuoliskolla), jolloin työviikot tehtaissa saattoivat venyä jopa 70 – 80 tuntisiksi. Jopa keskiajan talonpojilla ja maaorjilla oli enemmän vapaa-aikaa kuin nykyihmisellä, vaikka heitä vaivasivatkin monenlaiset muut vitsaukset aina nälänhädästä kulkutauteihin ja sotiin.

Tässä valossa tarkasteltuna ihmiskunnan haaveet työttömästä yhteiskunnasta ovat kuin tieteiskirjojen dystopiat tai tikittävä aikapommi vyölaukussamme.

Tutkimusten mukaan suomalaisten elintaso on noussut sadassa vuodessa noin 13-kertaiseksi, mutta voidaanko elämänlaatumme todeta parantuneen yhtä lailla? On totta, että nykyihmisen perustarpeet ovat pääosin tyydytettyjä, mutta samaan aikaan tilalle on syntynyt hirveä määrä erilaisia uusia haluja ja tarpeita, jotka vievät meidän huomiomme. Tuntemamme hyvän elämän ihanne perustuu onnellisuuteen, jossa menestys ja kulutus kulkevat käsikädekkäin, eikä niinkään selviämiseen ja hyödylliseen kuten niin monta sukupolvea aikaisemmin.

Minä en väitä etteikö aineellisen hyvinvoinnin kasvu olisi tuonut kansakuntaamme runsaasti hyvää, mutta samaan aikaan se on tehnyt meistä myös aiempaa itsekkäämpiä ja onnettomampia, kun lyhytnäköinen henkilökohtainen eduntavoittelu ajaa käytännössä kaiken muun edelle. Töiden hävittyä tällaista ideaalia menestystä ja kulutusta on tarjolla yhä harvemmalle.

Muualla maailmassa on jo pitkään käyty vilkasta keskustelua siitä, kuinka yhteiskunta voi varautua keskiluokan työpaikkojen kiihtyvään katoamiseen ja millaisilla toimilla työtätekevien yhteiskunta voitaisiin pelastaa tulevalta teknologiapommilta. Ruotsissa pohditaan kuuden tunnin työpäiviä, jotta jäljellä olevat työpaikat voitaisiin jakaa entistä suuremman joukon kesken.

Toisaalta työn uudelleenjakaminenkin on yhä työn nykyisen paradigman sisällä toimimista.

Yhdysvalloissa puolestaan on herätelty patrioottista keskustelua, jossa tehtaansa kotouttavat yritykset pääsisivät nauttimaan entistä suuremmista porkkanoista. Suomessa me kuljemme hieman jälkijunassa. Täällä mietitään edelleen pelkästään uusia keinoja lisätä tuottavuutta ja pidentää työpäiviä vielä entisestäänkin.

TYÖYHTEISKUNTA ei toistaiseksi ole reagoinut työelämän muutoksiin ja niiden tuomiin uusiin haasteisiin. Ilmiön inhimillinen puoli on jäänyt kokonaan talouskeskustelun varjoon, kun tuottavuuden sekä ikuisen kasvun tavoittelu on kiilannut notkean moderniksi muuttuneen katkonaisen ja rikkinäisen työelämän edelle.

Työtä arvostetaan tällä hetkellä kenties enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta samalla siitä on tullut sen elämälle merkitystä luovan ja statuksen antavan luonteensa vuoksi valtaisa ahdistuksen lähde lukemattomille ihmisille. Silti palkkatöitä sekä elämän pituisia työuria on tarjolla yhä harvemmalle.

Nämä edellä mainitut tekijät saavat työtätekevien yhteiskunnan perusyhtälön näyttäytymään hyvin ristiriitaisena ja lähes mahdottomana, kun kunnon kansalaisuutta ei mitata enää yksilön hyveiden tai hänen yhteiskunnallisen panoksensa kautta, vaan ennen kaikkea veronkantokyvyn ja työstä saadun statuksen perusteella.

Työtätekevien yhteiskunnassa työtön ihminen on vailinainen, joka näyttäytyy yhteiskunnan silmissä elämältä ilman merkitystä.

Periaatteessa mitä yksinkertaisempi työ on, sitä todennäköisemmin se tullaan jossain vaiheessa korvaamaan kehittyneellä teknologialla. Joku päivä, ei kenties meidän elinaikanamme, mutta viimeistään muutaman seuraavan sukupolven aikana, koneet tulevat tekemään lähes kaikki ihmiskunnan työt.

Maanviljely on muuttunut kaiken aikaa tehokkaammaksi, ja sellainen pelto minne ennen tarvittiin kymmeniä ellei satoja ihmisiä työskentelemään, hoituu tänä päivänä kourallisella asiaanomistautuneita henkilöitä ja entistä suuremmilla koneilla. Kauppojen kassoilla väsymättömästi työskentelvä kassahenkilökunta voidaan jo nyt korvata itsepalvelukassoilla.

Tämä pätee myös hengityskoneessa istuvaan kirjepostiin, jonka rooli on säilynyt entisellään lähinnä yhteiskunnan ja viranomaisten antaman huomattavan panoksen ansiosta. Samalla tavoin varastohenkilökunta ja logistiikkapuoli pystyttäisiin automatisoimaan nykypäivän teknologialla, vaikka se tulisikin vielä tässä vaiheessa työntekijöitä kalliimmaksi.

Kehittyneet tekstinkäsittelyohjelmat ovat vieneet työt monelta konekirjoittajalta, eikä laskujen käsittelyynkään tarvita enää samanlaista työpanosta kuin vielä 20 vuotta sitten. Tehtaiden ohjaamoissa on alati vähemmän henkilökuntaa.

Silti työt ovatkin kadonneet kaikista nopeiten toimistojen operatiivisilta koneidenkäyttäjiltä, kun skannerit, printterit ja valokopiokoneet ovat saavuttaneet sellaisen automaation tason, etteivät ne juurikaan vaadi enää ammatimiestä vierelleen päivystämään. Robotteja löytyy jo pikaruokaloiden tiskeiltä ja hampurilaisten paistopelleiltä. Leikkaussaleista ja piirtopöydiltä. Puhelinmyyjät, kirjastonhoitajat, laaduntarkkailijat ja palkanlaskijat – jokainen näistä ammattialoista katsotaan olevan riskivyöhykkeellä, mitä tulee katoaviin aloihin.

Tässä me seuraamme teknologian nopeaa kehittymistä haltioituneena vierestä, kun oma älykapasiteettimme pysyy aina vain entisellään. Rajallinen ja pieni ihminen. Teknologian nopea kehittyminen herättää väkisinkin kysymyksen, onko mikään työ oikeasti enää turvassa, ja millainen tulee olemaan työttömän ihmiskunnan kohtalo.

TYÖTÖN LÄNSI on jo matkalla, eikä kehityksen purjeita voi enää kääntää. Kysymys on enää siitä, olemmeko me valmiita tulevaan muutokseen. Kykenemmekö me varautumaan siihen tarvittavilla rakenteellisilla muutoksilla ja mullistamaan ajattelutapamme taloudesta, vai hukummeko me kasvavan työttömyyden serauksena syntyvään apatiaan, eriarvoisuuteen ja kaaokseen.

Jotkut elättelevät toivoa, että toiseen teollistumiseen mennessä suurimmat yhteiskunnalliset kysymykset olisivat ratkaistu ja hyvinvointi jakaantuisi tasaisemmin väestön sisällä, mutta ainakaan tällä hetkellä ilmassa ei ole minkäänlaisia merkkejä siitä että näin tulisi tapahtumaan, tai että siihen löytyisi edes poliittista tahtotilaa.

Hetki kun robotit tekevät kaikki työmme, eikä kenenkään tarvitse enää uhrata nuoruuttaan ja terveyttään työelämän kahleissa, ei tarkoita sitä että me ihmiset tulisimme yhtään paremmin toimeen keskenämme, tai että eriarvoisuus katoaisi kuin salamaniskusta. Tulevaisuuden yhteiskunnan eteen on tehtävä aktiivisesti ajattelutyötä sekä käytävä lukemattomia keskusteluita, jotta paras mahdollinen malli löydettäisiin.

Vaalimamme utopian onnistumisen kannalta yhteiskuntarauhan säilyttäminen on välttämätöntä. Tulevaisuudessa poliittikojen ja ekonomistien perinteiset kostit, kuten palkan alennus, velkavankeus ja kasvava eriarvoisuus, eivät enää toimi yhtä tehokkaana pelotteena kuin ne ovat purreet meidän elinaikanamme.

Ratkaisu tulee vaatimaan syvempää ja kokonaisvaltaisempaa muutosta koko kulttuuriimme. Ihmiskunnan vaikeimmaksi tehtäväksi ei näin ikään jää töiden automatisointi, vaan vallankumouksellisen yhteiskuntamallimme sopeuttaminen robosaation jälkeiseen maailmaan, jossa töitä on yhä harvemmalle.

Työstä tulee statussymboli. Lopulta tämä tulee luomaan eräänlaisen uuden normaalin, jossa odotukset siitä, että työ olisi yksi elämän keskeisistä merkityksistä katoaa kokonaan yhteiskuntamme sisältä. Yksi aikamme suurimmista paradokseista lienee se, että moni ihminen valittaa vihaavansa työtään, mutta samaan aikaan he voisivat henkisesti paljon huonommin, jos heidän ei tarvitsi tehdä mitään.

Ihmisillä on viha-rakkaus-suhde työtään kohtaan. Tässä vaiheessa lienee selvää, että kapitalismilla ei ole vastausta tulevaisuuden työttömään yhteiskuntaan ja sen luomiin haasteisiin, mutta myöskään kommunismi ei ole onnistunut vakuuttamaan ketään toimivuudestaan.

Löytyykö sinulta ratkaisu?

 

masik
Sitoutumaton Helsinki

Kolarista ponnistanut puuhamies. Mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne edusta organisaatioita, joissa toimin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu