*

Asikainen Martti Se olen vain minä puhumassa puuta heinää.

Näkökulma: Miten tässä oikein näin kävi?

  • kuva: wikimedia commons /  chad mcneeley edit: martti asikainen
    kuva: wikimedia commons / chad mcneeley edit: martti asikainen

Modernin kielitieteen isäksi ja yhdeksi viimeiseksi todelliseksi valistuneeksi kuvailtu Noam Chomsky avasi huhtikuussa vuonna 2010 synkähköjä visioitaan Yhdysvaltain tulevaisuudesta. Filosofi varoitteli kuuntelijoitaan politiikan tilasta sekä siitä, kuinka helppoa karismaattisen mielipuolen olisi päästä valtaan tämän päivän Amerikassa. Presidentiksi pääsemiseen tarvittaisiin vain ripaus rehellisyyttä sekä lupaus siitä, että yhteiskunnallisiin epäkohtiin tultaisiin puuttumaan ja suurvalta palautettaisiin takaisin sen entiseen loistoonsa. 

Chomsky uskoi tuolloin, että petetyt, turhautuneet ja perustellusti vihaiset amerikkalaiset olisivat hetkessä valmiita äänestämään henkilöä, joka vain pystyisi tarjoamaan heille "johdonmukaisen vihollisen" sekä osoittamaan sen kansankielisesti ja konkreettisesti äänestäjilleen. Riittää kun vain pystyy retorisesti oikeuttamaan valkoisen raivon, ja uskottelemaan ihmisille valkoisten miesten olevan vainottu vähemmistö heidän omassa maassaan. Chomsky painotti näkemyksessään sitä, kuinka onnekkaita amerikkalaiset oikeastaan olivat, kun tällaista rehellistä ja karismaattista henkilöä ei ollut vieläkään noussut mistään. Tyypillisesti karismaattiset henkilöt ovat näyttäytyneet suurelle yleisölle niin ilmeiseinä huijareina, jonka vuoksi he ovat tuhonneet itsensä melko nopeasti, kuten esimerkiksi McCarthy ja Nixon tekivät aikoinaan.

Ja kyllähän se lopulta sitten löytyi. Täysin politiikan ulkopuolelta saapuva ehdokas, jonka turhautuneet valkoiset miehet olivat valmiita äänestämään presidentin kansliaan - ainakin neljäksi vuodeksi, jos ei pidemmäksin aikaa. Moni luuli republikaaniehdokas Donald Trumpin olevan jonkinlainen vitsi. Jotkut jopa epäilivät hänen olevan demokraattien kätyri, joka oli tullut vesittämään vaalit ja tahraamaan ehdokkuudellaan republikaanien "puhtoista" mainetta. Joillekin karu todellisuus valkeni vasta varhain keskiviikkona, kun kaikki äänet oli laskettu, ja ulospäin säteilevältä näyttänyt miljardööri nousi podiumille pitämään voittopuhetta kannattajilleen. Demokraattien ennenaikainen ilo oli kääntynyt itkunsekaiseksi epäuskoksi, ja moni koki tulleensa petetyksi ääntenlaskennan jälkeen. Kuplan sisältä käsin katsottuna tämän piti olla varma voitto.

Trumpiin nuivasti suhtautunut valtamedia oli saanut ihmiset täysin vakuuttuneiksi siitä, että presidentinvaalit eivät itse asiassa olisi vaalit lainkaan, koska kilpailussa oli mukana vain yksi todellinen ehdokas - ainoa järkevä vaihtoehto. Keskiviikon sarastessa tulevaisuuden tunteneilla meedioilla oli peiliin katsomisen paikka, eikä osa heistä ole vieläkään oikein toipunut tappion aikaan saamasta poliittisesta krapulasta. Poikkeuksellisesti lähes kaikki mielipidemittaukset ja jopa vedonlyntikertoimet olivat osuneet melko kauas totuudesta. Mutta media ei suinkaan ollut ainoa, jonka tulisi tässä tapauksessa tuijottaa peiliin. Myös demokraateilla on edessä itsetutkiskelun paikka - miten hitossa tässä oikein näin kävi? 

Demokraatit olisivat voineet valita edustajakseen puhtoisena pidetyn Joe Bidenin, joka tunnetaan hänen rehellisestä ja koristelemattomasta puhetyylistään. Tai he olisivat voineet nimittää ehdokkaakseen nuorten rakastaman ja koko maailmaa inspiroineen senaattori Bernie Sandersin, joka olisi ollut täysin skandaalivapaa ehdokas. Molemmat miehistä olisivat olleet Clintonia selkeästi vahvempia ehdokkaita, ja todennäköisesti päihittäneet Trumpin helposti viivalle lähdettyään. Tätä kuitenkaan edes harkittu vakavasti, koska Biden ja Sanders eivät palvelleet puolueen sisäpiirin intressejä. He ovat liian uskollisia aatteilleen ja äänestäjilleen - näkemyksilleen siitä, mikä on oikein ja kohtuullista.

Ja niin demokraatit sitten nimesivät Clintonin ehdokkaakseen presidenttivaaleissa, vaikka he tiesivät vallan hyvin hänen läheisistä suhteistaan rahoitusalan jättiläisiin sekä hänen oudosta mieltymyksestään sotiin. Demokraatit valitsivat Clintonin, vaikka he olivat hyvin tietoisia hänen omasta sähköpostipalvelimestaan ja hyväntekeväisyystyötä edistävän Clinton Foundation -säätiön rahoitussotkuista.

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Robert Reich sanoi kerran, että politiikan jakolinja ei kulje enää vasemmiston ja oikeiston välissä, vaan eliittien ja eliitinvastustajien välillä. Todellista keskustaa ei enää ole. On vain Donald Trumpin "autoritaarinen populismi", Bernie Sandersin "demokraattinen populismi" sekä toisaalta republikaanien ja demokraattien perinteinen puolue-eliitti, jota teknokraattina ja etuoikeutettuna pidetty Hillary Clintonkin edustaa. Trump voitti äänestäjät puolelleen amerikkalaisen unelman poliittisella fantasialla. Bernie Sandersin tavoin hän lupasi työpaikkoja ja elvytystä. Demokraatit tarjosivat äänestäjille vain pientä hienosäätöä, vaikka valkokaulusjohtoon kyllästyneet kansalaiset kaipasivat selkeästi muurinmurtajaa. 

Reich ei kuitenkaan usko vihan voittaneen historian likaisimmaksi nimitetyissä presidentinvaaleissa. Hänen mielestä tiistain tapahtumat tulisi nähdä ihmisten pyrkimyksenä ravistella amerikkalaisia valtarakenteita. Rakennelman ytimessä ei ole enää pitkään aikaan olleet äänestäjät ja tavalliset ihmisete, vaan siellä hääräävät molempien puolueiden kova ydin, heidän asiamiehensä, varainkerääjänsä, keskeiset tiedotusvälineet, maan suurimmat yritykset johtoineen ja lakejoineen, Washingtonin lobbarit, ammattijärjestöt, Wall Streetin jättiläispankit virkamiehineen, hedgerahastot ja suursijoittajat - käytännössä jokainen, joka pyrkii ajamaan varallisuutensa avulla omia intressejä päättäjien työpöydille. Pienen ihmisen asiat voivat helposti unohtua tällaisessa myllerryksessä, vaikka demokratiassa juuri heidän äänet ovat niitä, jotka merkitsevät eniten ja ratkaisevat lopulta koko vaalit. 

Kapitalismin arvostelemisestaan tunnettu toimittaja ja aktivisti Naomi Klein kiteytti demokraattien keskeisimmän ongelman taannoisessa kolumnissaan. Klein epäili, että demokraatit tulevat syyttämään karvaasta tappiostaan James Comeyta ja FBI:tä, ja hän oli tämän suhteen oikeassa. He tulevat myös syyttämään äänestäjien tukahduttamista, rasismia, Bernie Sandersia, misogyniaa, kolmansia osapuolia ja riippumattomia presidenttiehdokkaita. He tulevat syyttämään kaupallista mediaa keskustelualustan ja näkyvyyden tarjoamisesta Trumpille, sosiaalista mediaa hänen megafoninaan toimimisesta ja WikiLeaksia Clintonin likapyykin tuulettamisesta. Mutta todellisuudessa se oli demokraatit syleilemessä uusliberalismia, joka kantoi Trumpin valkoiseen taloon. Clinton oli valmis ottamaan vastaan Bernie Sandersin kannattajien äänet, mutta ei heidän ajatuksiaan, joka koitui lopulta hänen tappiokseen.

Eroavaisuudet korostuivat jo esivaalien aikaan, jolloin Clinton kutsui Sandersia lapsenmieliseksi idealistiksi, kun taas Sanders nimitteli häntä elitistiksi. Demokraattien ennen niin yhtenäinen leiri jakaantui - osa heistä löysi paikkansa sosialismin ja rasismin kanssa flirttailleen Trumpin takaa, kun taas osa jätti kokonaan äänestämättä. Ei sovi unohtaa, että demokraatit edustivat vielä jokus työväenluokkaa, vaikka näin ei olekaan ollut enää pitkään aikaan. Heillä on edessään valtava työ, mikäli he haluavat puhdistaa maineensa, ja palauttaa heidän entisten äänestäjiensä luottamuksen. Yhdysvaltain historian kenties erikoisimmat presidentinvaalit muuttuivat kapinaksi vallanpitäjiä vastaan.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Täytyy sanoa, että huolimatta monumenttaalisesta kauhusta, jota minä koin vielä keskiviikkona, niin omalla kierolla tavallaan tämä myös kutkuttaa minua hieman. Trump eväsi Clintonilta sen, mikä hänelle oli luvattu, mutta mitä hän ei koskaan ollut toiminnallaan ansainnut.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Clintonien pitkäaikainen perhetuttava ja Billin hallituksessa työministerinäkin toiminut Robert Reich varoitti jo esivaalien jälkeen Hillarya siitä, mitä hänen edessään – ja koko maan edessä – voi olla, jos hän siirtyy anti-elitismin sijaan kohti maltillista keskustaa. Pinnan alla kyti raivo suuryhtiöiden, Wall Streetin ja superrikkaiden vinouttamaa järjestelmää kohtaan, jonka mannekiini Hillary Clintonin katsottiin olleen. Koomista kyllä, että vaalit voittaneen 4,3 miljardin dollarin arvoisen Donald Trumpin otsaan ei laitettu samallaista stigmaa.

Tässä miettinyt, että kun amerikkalaiset keuhkoavat median uunottaneen heitä kaikkia pahanpäiväisesti, niin kannattaa hetken aikaa miettiä myös sitä, kuinka pettynyt Hillary Clintonin täytyy olla. Toimittajat ja mielipidemittausten tekijät hehkuttivat kilpaa hänen varmaa voittoaan - asettivat hänet kuplan sisälle. Hillary varmasti kuvitteli lopussa itsekin kansan rakastavan häntä.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Toi viimeinen oli liioittelua. Siis #2 loppu. Kaikki tiesi että kisa on tiukka ja kaikki tiesi että Clinton ei varauksetta uponnut. Kaikki eivät tienneet että niin moni ei pelästynyt Trumpin persoonasta.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Höpsis, lehtien toimituksissa suunnilleen paukuteltiin skumppapulloja ja naurettiin Trumpin kannattajille. Polvet alkoivat tutisemaan vasta äänetyshetkellä. New York Timesin päätoimittaja lähettikin anteeksipyyntökirjeen tilaajilleen vaalien jälkeen. Pyysi itsensä ja toimituksensa puolesta anteeksi Trumpin mustamaalaamista ja yksipuoleista tiedottamista. Lupasi parantaa tapansa. Minä en tosiaan itse halunnut Trumpista presidenttiä, eikä moni moni muukaan tuntemani ihminen, joten tästä ei tarvitse sen enempää kättä vääntää.

Olisipa Ylelläkin joskus selkärankaa tehdä samoin. Sanna Ukkola esimerkiksi puhuu parin päivän takaisessa kolumnissaan itsestänsä ja YLE:stä kolmannessa persoonassa. Olen käsittänyt kolmannessa persoonassa puhumisen olevan yksi ihmisen tavallisimmista puolustusmekanismeista, mutta että valtiorahoitteisen viestintäyhtiön toimittajakin lähtee tällaiseen puolusteluun? Tavallaan ulkoistetaan ei-toivotut ominaisuudet ja ammatilliset virheet jollekin toiselle taholle - tässä tapauksessa "medialle". Dissosiatiivinen identiteettihäiriökö?

Kyseinen artikkeli tämän linkin takana: http://yle.fi/uutiset/3-9288261

Tietysti toimittaja saa tämän tyyppisissä kirjoituksissa - jotka liikkuvat kolumnin ja blogin välimaastossa - ilmaista itseään asenteellisemmin, mutta kun se tehdään valtiorahoitteisen median palkkalistoilla ja heidän uutisportaalinsa kautta, niin se asettaa koko mediatalon vähän outoon ja kummalliseen valoon. Ukkolan tekstissä fokus viedään amerikkalaismediaan, muistellaan ruotsalaismedian toimintaa vuonna 2010 ja Helsingin Sanomien kamppanjaa vuonna 1994, mutta ei sanallakaan mainita Ylen omaa roolia suomalaisten keskeisimpänä tiedotusvälineenä.

Jokuhan se meitäkin tämän asian tiimoilta tiedotti.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Äh, Ukkola on niellyt nuivien tavan. Ei olla koskaan myöntämässä että itsellä on sananvapaus ja foorumi. Ei Ukkola samaistu Yleen koska ei samaistu. Ihan hyvä ettei huiputa ja puhu Ylestä me muodossa. Oikeastaan ryhdikästä.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen Vastaus kommenttiin #6

Mutta eikö Ukkola kaiken järjen mukaan ole osa YLE:n kollektiivia?

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #7

Vain silloin kun hänelle sopii. Joku muu toimittaja olisi parempi esimerkki. Kun nuiva leiri ovat vuosikausia paukuttaneet mediassa kertomusta siitä kuinka paha media ja me raukat ulkopuoliset niin sehän tarttuu kaikkiin, niinkuin tarkoitus onkin.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Tuota minä olen pohtinut, kun jotkut vasemmistohenkiset tuttavani ovat todenneet Trumpin voiton olleen näpäytys oikeistolaisten vallalle, että millä ihmeen tavalla oikeistolaisten republikaanien äänestäminen voi olla näpäytys oikeistolaishallintoa kohtaan? Nyt republikaanit hallitsevat senaattia, molempia kongressihuoneita ja presidentin kansliaa. Hyvin näpäytetty.

Käyttäjän jakerajaaho kuva
Jarkko Raja-aho

Ukkola on hyvä ihminen, siis oikeesti hyvä, tolkullinen. Kerran YLE:n aamussa näytettiin taas joku propagandasikermä a la ylen arkisto. Ukkola hymyili jotenki todella kettumaisesti juontaessaan tuon arkistofeedin, aivan kuin hän olisi ollut korviaan myöten täynnä, että täältä tulee nyt tätä schaissea taas.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Mahdotonta sanoa, kun en tunne häntä. Kuva jonka olen saanut hänen kolumneistaan ei varsinaisesti tue tällaista käsitystä, mutta voihan se niinkin olla. Kuinka sitten määritellä hyvyys, tai ylipäänsä toimittajan työssä vaaditun objektiivisuuden rajat? Sekin on aika monitasoista. Monet pitävät Ukkolaa yhtenä YLE:n asenteellisimpana toimittajana.

Käyttäjän jakerajaaho kuva
Jarkko Raja-aho

Sannan siivet varmasti kantaisivat vastuullisempaa toimittamista tai jopa journalismia kuin mitä aamu-tv tarjoilee. En muista onko hän tehnyt mitä ennen nykyistä vakanssia mutta uskon että ennen pitkää joku oma tuokio järjestyy.
Näkisin että hän on asenteellinen mutta mihin kallellaan... ehkä siinä syy miksi edelleen vain aamulähtyksessä.

Kolumneistaan olen poikkeuksetta pitänyt.

Heikki Kajo

Minkälaisia mieltymyksiä sotiin Clintonilla on?

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Clintonin sotaintoisuus on tullut monta kertaa esiin vuodetuista sähköposteista. Jotain kertoo tämäkin lausunto hänen halustaan painaa nappia.

"Tuore raportti paljastaa, miten vihainen ja turhautunut Hillary Clinton harkitsi Wikileaksin johtajan Julian Assangen pommittamista miehittämättömän lennon avulla.

- Emmekö voi vain pommittaa sitä tyyppiä lennokilla, Clinton sanoi korkea-arvoisessa tapaamisessa Yhdysvaltain ulkoministeriön lähteiden mukaan."

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2016100422411601_...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset