Asikainen Martti Se olen vain minä puhumassa puuta heinää.

Miksi minua taas syyllistetään?

Eurooppaa on ravistellut jälleen uusi tragedia, kun terroristit kylvivät kauhua Belgian pääkaupungissa Brysselissä. Eurooppalaisten kollektiivinen suru ja heidän toisiaan kohtaan kokema sympatia on herättänyt paljon keskustelua. Pariisin pormestari tweettasi ponneekkaasti, että maan kansallismonumenttina seisova Eiffel-torni verhotaan Belgian lipun väreillä. Iso-Britannian pääministerin Lontoossa sijaitsevalla kotikadulla, Downing Streetillä, nostettiin poikkeuksellisesti salkoon surunmurtaman Belgian lippu. Hetkeksi Brysseli on noussut kaikkien huulille, niin mikroblogi Twitterissä kuin yhteisöpalvelu Facebookissakin. Sosiaalisessa mediassa vietetään jälleen eurooppalaisen yhteiskuntarauhan hautajaisia.

Mutta kaiken tämän surun keskellä moni on kuitenkin ihmetellyt sitä, minne länsimainen myötätunto ja kansojen solidaarisuus katosivat, kun Turkin Ankaraan iskettiin. Brittilehti The Independent kirjoittaakin topakasti, että meidän suhtautumisemme Brysselin pommi-iskuihin on huolestuttavaa, kun sitä vertaa Ankaraan. Missä olivat sarjakuvamme ja tweettimme, kun viattomat kuolivat keskellä Ankaran ruuhkaisia katuja, lehti kysyy. Miksi emme muistaneet menehtyneitä ja koristaneet salkojamme Turkin lipuilla?

Viime viikolla Ankarassa kuoli kolme ihmistä ja 36 loukkaantui, helmikuussa kuolonuhrien määrä nousi kahteenkymmeneen kahdeksaan ja 60 loukkaantui. Tammikuussa kaksi Turkissa sattunutta hyökkästä jätti jälkeensä 18 kuollutta ja 53 loukkaantunutta. Viime vuonna siviileihin kohdistuneissa hyökkäyksissä kuoli kaikkiaan 141 ihmistä ja 910 loukkaantui. Todellisuudessa myös meidän myötätuntomme on selektiivistä, myönnän, mutta samaan aikaan se on myös inhimillistä. Solidaarisuutemme ja empatiamme rajat seuraavat tarkasti Euroopan unionin maantieteellistä aluetta. Tottakai me olemme aina järkyttyneitä siviiliuhreista ympäri maailmaa, mutta Euroopan sisällä tapahtuneet iskut koskettavat meitä lähempää. 

Lukuisat tuttavani ovat kertoneet turkkilaisten olevan silminnähden surullisia Ankaran saamasta vähäisestä huomiosta. Tunteet nousevat pintaan varsinkin nyt, kun iskut tapahtuivat niin lähekkäin toisiaan, että niiden saamaa julkisuutta pystyy vertailemaan toisiinsa lähes reaaliajassa. Moni uskoo, että syy siihen miksi eurooppalaiset eivät välitä yhtä paljon turkkilaisista uhreista olisi niin poliittinen kuin uskonnollinenkin. Länsimainen  media onkin alituiseen torunut eurooppalaisia tästä valikoivasta myötätunnostamme. Sama levy soi myös Pariisin verilöylyjen aikaan, kun median mukaan unohdimme kaikki ne ihmiset, jotka kuolivat jossain päin Afrikkaa tapahtuneessa iskussa – maassa, jonka nimeä meistä harva edes muistaa ilman googlaamista.

Tätä asiaa tulisi tarkastella hieman pintaa syvemmältä. Euroopan unionissa on aina ollut kyse yhdentymisestä. Eurooppalaisia on ohjattu niin median kuin poliittisten päättäjien taholta kohti liittovaltiota, jota asuttaa miljoonat tasa-arvoiset Euroopan kansalaiset. Eikö se silloin olekin pelkästään loogista, kun eurooppalaiset suhtautuvat unionin sydämessä tapahtuneeseen hyökkäykseen etäistä Turkkia raskaammin? Ja eivätkö turkkilaiset itse myönnä samaan aikaan, että he ovat järkyttyneempiä omalla maaperällään tapahtuneista kurdien hyökkäyksistä kuin Brysselin taannoisista iskuista?

Eurooppalaisia piiskataan tuon tuostakin kaksoinstandardeilla, mutta minkä vuoksi samoja asioita ei vaadita muilta kansoilta. On pelkästään normaalia, että huoli omista läheisistä vaikuttaa ihmisen tapaan reagoida tällaisiin järkyttäviin uutisiin. Kyse tunnesiteistä, joita me olemme elämämme aikana luoneet. Jos ei muuta, niin ainakin Euroopan unionin pitäisi olla tässä vaiheessa enemmän kuin tuttu myös suomalaisille. Turkki puolestaan, noh, jotkut suomalaiset ovat käyneet Alanyassa lomalla. Ja eikö valtaosa kebabravintoloiden pitäjistä ole kotoisin Turkista?

Surusta ja myötätunnosta syyllistäminen on mielestäni häpeällistä jopa lehdistöltä. Tämä ei ole mikään kilpailu, vaikka jotku sairaat tahot mässäilevätkin näillä  tragedioilla. Epäilemättä terrorismi kasvattaa klikkien määrää ja lisää lehtien menekkiä, mutta jonkinlainen arvokkuus tulisi silti pyrkiä aina säilyttämään. Muistakaa, että me puhumme ihmisistä, jotka vietiin tästä maailmasta aivan liian aikaisin, emme voittajista ja häviäjistä. Me puhumme ennen niin ystävällisestä ja avoimesta Euroopasta, joka seisoo pelon repimän kuilun reunalla ja pohtii seuraavaa askeltaan.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (20 kommenttia)

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Me emme ole muistaneet moskovalaisia siellä tapahtuneiden iskujen johdosta. Me emme ole liputtaneet Irakille. Miksi sellaista vaaditaan nyt? Eikö meidän tulisi iloita siitä, että ihmiset tuntevat yhä jotain, kun tällaisia tragedioita tapahtuu?

Minua ainakin pelottaa, että Eurooppa vajoaa takaisin ennen toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Kaikki merkit ovat jo ilmassa ja kansallismielisyys sekä rasismi tuntuu saavan yhä enemmän sijaa mantereellamme. Turkille liputtaminen ja eurooppalaisten syyllistäminen tuskin auttaa yhtään kasvattamaan ymmärrystämme. Pahimassa tapauksessa se herättää vastareaktion.

Käyttäjän JuhoJoensuu kuva
Juho Joensuu

Pikaisena kommenttina, joka on ehkä kaukaa haettu mutta toisaalta huomio, jota en ole monenkaan huomannut tekevän.

En tiedä, mitä ovat Ankaran (tai Moskovan tai Irakin) terroritekojen tekijät. Mutta yhtäkkiä minulle on syntynyt mielikuva, että niin Pariisin kuin Brysselinkin iskijät ovat enemmän rikollisia kuin muslimeja. Aivan kuin rikolliset etsisivät hyväksyntää olemiselleen väittämällä taistelevansa islamin puolesta. Vaikka todellisuudessa he ovat pelkästään rikollisia.

Niin, turhaa syyllistää tai syyllistyä.

Samaan kasaan menee sitten tämän illan MTV-limbo, jossa lisäväriä persun kivitykseen aiotaan hakia marssittamalla etnisiä lapsia virpomaan syyllistä. Sekä iljettävää että idioottimaista. Siihen pystyvät vain toimittajat, jotka ovat täynnä itseään ja erinomaisuuttaan.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Se lisää vain jännitteitä entisestään. Todellisia typeryksiä. Julkinen nolaaminen tuskin muuttaa ihmistä. Päinvastoin, se lisää katkeruutta ja kärjistää aatteita entisestään.

Juttelin tuossa juuri Saksassa asuvan muslimikaverini kanssa, ja hän kertoi oikeasti olevansa peloissaan. Tämän päivän Euroopassa on pelottavaa myöntää olevansa muslimi - malesialaisenakin. Pahimpia hänen mukaansa Itä-Eurooppalaiset ja muut entiset neuvostoblokkilaiset. Tähän voinen lainata kulunutta fraasia, joka on kuitenkin edelleen paikkaansapitävä: ISIS edustaa yhtä paljon Islamia kuin Ku Klux Klan kristittyjä.

Käyttäjän mikkokangasoja kuva
Mikko Kangasoja

Jaaha, onneksi en sattunut katsomaan televisiota tuolloin.

Itse en usko kansalaisten radikaalisti hötkyilevän. Pieni lapsikin on jo oppinut kuka on Hitler ja natsi, he ovat jokaisen takaraivossa ja pitävät aisoissa.

Samaistumme tuttuihin paikkoihin ja ihmisiin. Isku Amerikkaan herättää ihmisiä siinä missä Eurooppaankin, ellei enemmän. Samoin, jos terrori-isku on pahoin ristiriidassa kyseisestä maasta muodostetun mielikuvan kanssa, se hätkähdyttää ja siten kiinnostaa. Mielestäni Amerikassa tapahtuneiden joukkosurmien kiinnostavuus laskee sitä mukaa kuin niitä tapahtuu. Sama tapahtuu Euroopassakin.

Käyttäjän JuhoJoensuu kuva
Juho Joensuu Vastaus kommenttiin #19

Se on ohjelman tekijöiden kunniaksi sanottava, että virpojat oli sijoitettu ohjelman lopetukseen.

Mutta itse Kiemungin haastattelu ei ollut kaksinen. Enbuske painosti parempana ihmisenä ja Kiemunki kiemurteli ja yritti vääntää asiaa siihen asentoon, että häntä on vain ymmärretty väärin. Kun yksinkertaisinta olisi ollut vain pyytää anteeksi ja alkaa miettimään, mikä on se oma asennevamma, joka aiheuttaa näitä väärinymmärryksiä...

Käyttäjän JpLehto kuva
Jp Lehto

Lienee inhimmillistä surra ja huolestua enemmän lähellä tapahtuneista asioista. Eihän ihminen pystyisi elämään lainkaan, jos olisi koko ajan järkyttynyt eripuolilla tapahtuneista asioista.

Ei se tarkoita ettei olisi huolissaan tai jotenkin väheksyisi tapahtumia.

Jos jonkun tuntemattoman lapsi kuolee miten siihen suhtaudutaan? Ei se hyvältä tunnu. Jos jonkun läheisen lapsi kuolee se koskettaa enemmän. Jos oma lapsi kuolee on surun murtama. Elämä olisi mahdotonta, jos näin ei toimittaisi.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

"Lienee inhimmillistä surra ja huolestua enemmän lähellä tapahtuneista asioista."

- Nimenomaan. Yhden lähiomaisen kuolema on suunnattomasti raskaampi juttu kuin kaksituhatta menehtynyttä Bangladeshin tulvissa. Ja toisinpäin: jos perheenjäsenensä menettäneen suru kaksituhatkertaistuisi Banladeshin tulvauutisen äärellä, ei ihminen psykofyysisenä olentona enää jaksaisi tuon taakan alla.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Juurikin näin, JP. Se on pelkästään inhimillistä ja luonnollista. Surullista tietystikin, mutta osa luontoa.

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Taidan hipaista kuumaa aihetta, mutta median julkisuushierarkiassa - kun tapahtuu traagisia iskuja - näyttävät ylimpänä olevan median itsensä edustajat ja poliittiset päättäjät. Muiden hengen meno on valitettavaa, mutta taitaa olla eri standardeilla mitattavaa jopa ns. luotettavassa mediassa.
Vaikka Syyriassa lienee kuollut vv. 2011-2016 jo noin 270 000 ihmistä, "je suis Syrians" ei ole ilmennyt kovasti näkyville mediassa. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus näyttäisi ohjaavan näkyvyyttä ja kansan valistamista. - Sen huomaa taviskin.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen Vastaus kommenttiin #12

Osut naulan kantaan. Suurimpia (sijais)kärsijöitä ovat nimenomaan syyrialaiset, joiden elämä on yhtä terrorismia päivittäin. Kuten tuossa päivällä totesinkin, 32 500 taistelijan ISIS olisi voitu pysäyttää jo alkuunsa, jos vain poliittista tahtoa olisi löytynyt tarpeeksi globaalilla tasolla. Sen sijaan päätettiin pelata valtaistuinpeliä Syyrian diktaattoria vastaan ja tukea eri kapinallisryhmiä. Ei ISIS-järjestön pysäyttäminen nytkään ihmeitä vaatisi. Tulisi vain hetkeksi Syyriassa raivoava sisällissota, ja uskoa hetken ajan ihmiseen. Puhaltaa yhteen hiileen. Kyse on nimenomaan kuvasta, joka meille halutaan esittää. Suurta kuvaa sen kautta voi olla vaikea muodostaa.

Käyttäjän harripihl kuva
Harri Pihl Vastaus kommenttiin #13

Siinä vaiheessa kun ISIS tuli Syyriaan (2013) oli sisällisotaa käyty jo 2 vuotta ja jo siinä vaiheessa uhreja oli jotain luokkaa liki 100000 ja pakolaisia jo miljoonia. Ja uhreista, ja varsinkin siviili sellaisista, valtaosa on koko ajan ollut Assadin hallinnon ja sen liittolaisten toiminnan tulosta, samoin pakolaisista pääosa pakenee juuri Assadin hallintoa.

Siis ketä meidän pitäisi sitten tukea?

Hyvä pääkirjoitus aiheesta löytyy Guardianilta:

http://www.theguardian.com/commentisfree/2015/dec/...

Käyttäjän Taukovihko kuva
Timo Kilpiäinen

Tämä osa kommentoinnista kertoi jo kaiken sen minkä olisin itse halunnut sanoa.

Olemme ihmisiä hyvässä ja pahassa. Kykenemme kumpaankin.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Tuolla toisaalla Juhani Artto totesi, että solidaarisuuden mahdollisesti liian ahtaista rajoista voidaan herätellä keskustelua syyllistymättä perusteettomaan syyllistämiseen. Solidaarisuuden määrän vertailu on tuomittu epäonnistumaan. Solidaarisuutta joko ilmaistaan tai sitten ei. Se on laadullinen teko.

Hän on aivan oikeassa.

Ja tottakai länsimaisesta myötäelämisestä voi ja pitääkin keskustella. Kyvystämme empatiaan. Mutta kun jokaisen Euroopassa tapahtuneen terrori-iskun jälkeen aletaan manaamaan, että minkä vuoksi et vuodattanut sydänvertasi "nigerialaisille" Boko Haramin uhreille, niin se alkaa tuntumaan jo vähän mauttomalta. Tällaiset otsikot osoittavat poikkeuksellisen huonoa tilannetajua lehdistöltä. Kaikelle on aikansa - ja paikkansa.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Brysselin lentoasema ja hallintokorttelit ovat Euroopan päättäjille tutumpia paikkoja kuin heidän kotilähiönsä pubit. Tämä isku osui heihin - henkilökohtaisesti. En ole sen sijaan varma, osaavatko kaikki päättäjät ja toimittajat sijoittaa Ankaraa edes kartalle.

Väitän, että median pelkoreaktio on nyt suurempi kuin viime syksyn Pariisin iskujen jälkeen, vaikka kuolonuhreja oli tuolloin paljon enemmän. Median ja päättäjien suhteet ovat tiiviit.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Hyvin sanottu, Jouni. Moni tuntuu tosiaan siirtyneen pysyvästi Brysseliin. Ankarassa on synkkä meno, mutta toisaalta siellä on kyse Turkin hallinnon ja kurdien kiristyneistä väleistä. Sisäisistä kismoista, joissa siviiliväestö kärsii. Yhtä kaikki, pirun kamalaahan se on - puolin ja toisin.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Pahoittelen tekstin rajua kirjoitusasua. Näpyttelin tämän kännykällä niin sanotusti ykkösellä alas, kun editointi ei tahtonut toimia. Tässä odottelen lauttaa Aasiassa. Rinkka vierellä. Nescafen tekokahvia huulilla. Internet toimii, jos toimii.

Käyttäjän haapaniemi74 kuva
juha haapaniemi

Naapurin isäntä kaatui toissaviikolla.
Vitutti. Tunsin sympatiaa.
Tänään kaaduin itse.
Vituttaa vielä enemmän.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minä olen kai jotenkin tunnevammainen ja auttamattomasti pihalla, mutta mikään näistä ei tunnu miltään.

Eniten minua ärsyttää se, että noissa iskuissa olisi jotain ihmeellistä tai yllättävää. Ei ole mitään ihmeellistä. Tulevaisuudessa niitä tulee lisää ja mahdollisesti tiuhempaan tahtiin ja se on ihan tietoista politiikkaa se. Se on se hinta, mikä ollaan valmis maksamaan. Se suuri seikkailu ja haaste, jonka päässä on sangollinen kultaa. Tai paskaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset