Asikainen Martti Se olen vain minä puhumassa puuta heinää.

Viisi vuotta arabikevään jälkeen

  • Viisi vuotta arabikevään jälkeen
  • Viisi vuotta arabikevään jälkeen
  • Viisi vuotta arabikevään jälkeen
  • Viisi vuotta arabikevään jälkeen
  • kuvat: wikimedia commons
    kuvat: wikimedia commons

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun tunisialaiset syöksivät 25 vuotta virassa istuneen presidentti Zein al Abidine Ben Alin vallasta. Yksinvaltiaan kukistumisen myötä sekasorto ja kaaos saivat hetkellisesti otteen Tunisiasta. Diktaattorin jättämää valtatyhjiötä pyrkivät täyttämään uudistuksia vastustavat konservatiiviset puolueet sekä uskonnolliset ääriliikkeet. Kesti lähes kolme vuotta ennen kuin maa oli valmis poliittisten ja taloudellisten reformiensa kanssa, ja pystyi palauttamaan rauhan sen vilkkaille kaduille. Tunisiakin kamppailee yhä ääri-islamistien uhkaa vastaan, mutta tästä huolimatta maalla menee nyt paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Ben Alin kukistuminen innosti myös muita arabimaita nousemaan hallituksiaan vastaan. Lähi-Idässä alkoi arabikevät joka johti massiivisiin mielenosoituksiin, kansannousuihin sekä väkivaltaisuuksien aaltoon, joka pyyhkäisi seitsemän eri valtion lävitse.

Arabikevät oli alkanut.

Länsimaissa tapahtumaketjun uskottiin olleen vastareaktio paikoilleen pysähtyneille ja itsevaltaisille hallituksille sekä johtavan valtiot oikeudenmukaisempaan ja demokraattisempaan huomiseen. Ei kuitenkaan käynyt niin kuin länsimaissa toivottiin. Tänä päivänä arabimaailma voi huonommin kuin koskaan aikaisemmin. Erot lopputuloksissa Tunisian ja Jemenin, Bahrainin, Egyptin, Syyrian sekä Libyan välillä eivät voisi olla paljoa suuremmat. Tunisia oli ainoa, joka selvisi verilöylystä voittajana.

Siinä missä Tunisia on ensimmäinen arabimaa koskaan jota myös länsimaat nimittävät vapaaksi yhteiskunnaksi, ovat kuusi muuta maata syöksyneet vain syvemmälle pimeyteen. Libya ja Jemen ovat luhistuneet kokonaan, kun niiden keskushallinot on korvattu toisiaan vastaan taistelevilla kapinallishallinnoilla joista jotkut ovat ulkovaltojen tukemia, kun taas toiset purjehtivat eteenpäin al-Qaidan tai Islamilaisen valtion nimissä. Kapinallisista löytyy eri mielipidesuuntia aina länsimielisistä ääri-islamisteihin. Egypti puolestaan taantui entistäkin ankarampaan sotilasvaltaan.

Egyptin kansannousu alkoi lähes heti Tunisian tapahtumien jälkeen. Kairon Tahririn aukiolle kokoontui tuolloin tuhansia toisinajattelijoita osoittamaan mieltään yksinvaltiasta Hosni Mubarakia vastaan. Mielenosoitukset johtivat nopeaan vallanvaihtoon ja kahdeksantoista päivää myöhemmin presidentti Mubarak pakeni maasta. Egyptin armeija nosti valtaan väliaikaisen presidentin ja lupasi kansalle uudet vaalit. Ennakkosuosikkina pidetty Muslimiveljeskunta voitti vaalit selkeästi, jonka myötä presidentiksi nousi konservatiivina pidetty Mohammed Morsi. 

Kansannousun myötä saavutettu Egyptin historian ainoa demokraattinen hallitus ei kuitenkaan kestänyt edes vuotta, kun puheet parlamentin hajoittamisesta alkoivat saada sijaa. Hallitusta vastustaneen armeijan mukaan Morsi oli täyttänyt parlamentin vastoin maan perustuslakia. Poliittiset jännitteet eri ryhmien välillä alkoivat jälleen kasvamaan. Väkivalta palasi Kairon kaduille. 

Presidentti Morsille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä maan armeijan toiveiden mukaisesti oppositioon. Muslimiveljeskunta pyrki palauttamaan hänet takaisin valtaan, mutta olivat yritykset toivottomia. Poliisi ja armeija kukistivat heidän protestinsa kerta toisensa jälkeen tappaen, pidättäen ja tuomiten monia liikkeen johtajia kuolemaan. Yksi kuolemantuomion saaneista oli oppositiojohtaja Mohammed Morsi. Hänen jälkeensä vallan kaappasi aikaisemmin puolustusministerinä toiminut kenraali Abdel Fattah al-Sisi.

Valtaan noussut presidentti al-Sisi oli niittänyt mainetta yhtenä maan vaarallisimpana sotilasjohtajana jo Mubarakin presidenttikaudella. Egyptistä tuli arabikevään myötä entistäkin autokraattisempi yhteiskunta. Haaveet demokratiasta kuolivat vallanvaihdon myötä, ja tukahdutettu toivo muuttui vihaksi ja katkeruudeksi, joka on tarjonnut kuohkean kasvualustan ääri-islamistisille liikkeille.

Arabikevään suurin häviäjä on ollut Syyria. Syyriassa kansan kaipuu demokratiaan heräsi pari kuukautta Tunisian ja Egyptin tapahtumien jälkeen. Protestoijat ympäri maata vaativat presidentti Bashar al-Assadin yksinvaltiuden lopettamista sekä poliittisia ja taloudellisia muutoksia maan hallintoon. Ei kestänyt kauaakaan, kun rauhanomaiset mielenosoitukset olivat muuttuneet täysimittaiseksi sisällissodaksi, jossa Lähi-Idän suurvallat kuten Saudi-Arabia, Qatar, Turkki ja Iran koettelivat toisiaan siviiliväestön kustannuksella. Ulkopuolelta apuaan tarjosivat geopolitiikkaan sotkeutuneet Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Venäjä. 

Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja Turkki ovat tukeneet kymmeniä arabikevään aikana operoineita kapinallisryhmiä epäsuorasti jo vuodesta 2011 alkaen. Tuettuihin ryhmiin kuuluu myös pahamaineisia terroristiryhmiä, kuten al-Qaidan yhtenä haarana pidetty Jabhal al-Nusra, raakalaismainen salafistiryhmä Ahrar al-sham sekä terroria eurooppalaistenkin keskuuteen kylvänyt ISIS-järjestö, jota pidetään historian varakkaimpana ja vaarallisimpana terroristiverkostona. Syyrian hallituksen tukena puolestaan on seisonut järkkymättömänä mm. Iran ja Venäjä.

Tänä päivänä puolet maan kaupungeista lepää savuavina raunioina ja valtaosa sen hedelmällisestä viljelysmaasta on hylätty verisen sisällissodan seurauksena. Levottomuuden ovat pakottaneet miljoonat syyrialaiset jättämään kotinsa ja muuttamaan rauhallisemmalle puolelle maata. Samaan aikaan miljoonat ovat jättäneet kotinsa lopullisesti, pyrkimyksenään päästä Eurooppaan. Lähes viisi vuotta raivonnut sisällissota on silti kaikkea muuta kuin ohitse. Loppua ei ole näkyvissä. Tähän mennessä sodan arvioidaan vaatineen jo satojatuhansia kuolonuhreja, ja samaan aikaan miljoonat ihmiset elävät alituisessa pelossa ja nälänhädässä.

Elämä Libyassa ole paljoa sen helpompaa. Libya on vielä kaukana järjestäytyneestä ja demokraattisesta yhteiskunnasta. Vielä vuosienkaan jälkeen sodanruntelemaan maahan ei ole onnistuttu rakentamaan toimivaa keskusvaltaa, vaan siellä operoi edelleen kaksi kilpailevaa hallitusta pääministereineen sekä kymmeniä vallasta taistelevia kapinallisjoukkoja, joista osan kerrotaan olevan suoraan kytköksissä al-Qaidaan ja Islamilaiseen valtioon. Useat  kaupungit ja öljylähteet ovat jääneet terroristiryhmien käsiin.

Libyan tapauksessa ei voi mielestäni koskaan painottaa liikaa sitä tosiasiaa, että vielä vuonna 2010 Libya oli YK:n kehitysohjelman UNDP:n ylläpitämän Inhimillisen kehityksen indeksin eli HDI-indeksin mukaan maailman 53:ksi paras paikka elää, ja sen kansalaisilla oli maanosansa korkein elintaso. Tänä päivänä maa on täynnä surua ja palavia raunioita, eikä Tripolissa ja Tobrukissa majailevat keskenään kilpailevat hallitukset ole YK:n ponnisteluista huolimatta päässeet vieläkään lopulliseen sopuun siitä, kuinka maata tulisi tulevaisuudessa johtaa. Tai olla johtamatta.

Kansainvälisen The Fund for Peace -järjestön ylläpitämissä tilastoissa, joissa maat asetetaan yhteiskunnallisen vakautensa mukaiseen järjestykseen, Libya on romahtanut kuluneen viiden vuoden aikana sijalta satayksitoista sijalle kaksikymmentäviisi. Tämä on yksi jyrkimmistä romahduksista koko järjestön mittaushistorian aikana. Tällä hetkellä maailman hauraimman valtion titteliä kantaa Etelä-Sudan, kun taas listan viimeisellä sijalla komeilee jo pitkään vakaimpana valtiona pidetty kotimaamme Suomi.

Arabikevään muutokset eivät useinkaan tuoneet parempaa yhteiskuntaa, vaan ainoastaan pysyvän epävakauden ja sekasorron. Monen arabimaan tilanne on selvästi lohduttomampi kuin vielä viisi vuotta sitten, mutta toisaalta tässä vaiheessa on saatettu myös oppia jotain. Tiedettävästi arabimaailman mielipidevaikuttajat ovat jo vuosikymmenien ajan hokeneet, kuinka kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat tyytymättömyydestä työttömyyteen ja epätasa-arvosta näköalattomuuteen olisivat lännestä lähtöisin. 

Nyt valta on siirtynyt suurimmaksi osaksi eri paikallisryhmille, jotka ovat saaneet monet ymmärtämään kuinka rikkinäinen heidän yhteiskuntansa onkaan. Puheet arabimaiden yhtenäisyydestä ja iskulauseet yhdestä kansasta ovat osoittautuneet kerta toisensa jälkeen pelkiksi korulauseiksi, kun valtaa ovat havitelleet kymmenet eri ääriryhmät, eikä pysyvää halintojärjestystä ole onnistuttu painostuksesta huolimatta järjestämään. Arabimaiden kansalaiset suhtautuvat paljon aiempaa kriittisemmin siihen, minkälainen yhteiskuntajärjestys heidän kotimaihinsa sopii. Monille tämä tieto tarjoaa paljon kaivattua lohtua. Seuraava askel on luoda toimiva hallinto Libyaan ja rauhoittaa tilanne Syyriassa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita vallanvaihtoa, vaan kaikkia osapuolia miellyttävät ehdot saatetaan löytää myös muita keinoja käyttämällä. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Yhdysvaltalaisen Chicago Postin eilinen kolumni herätti ajatuksia.

http://chicagopost.net/world-news/alarming-evidenc...

"That doesn’t mean the US created Isis, of course, though some of its Gulf allies certainly played a role in it – as the US vice-president, Joe Biden, acknowledged last year. But there was no al-Qaida in Iraq until the US and Britain invaded. And the US has certainly exploited the existence of Isis against other forces in the region as part of a wider drive to maintain western control.

In reality, US and western policy in the conflagration that is now the Middle East is in the classic mould of imperial divide-and-rule. American forces bomb one set of rebels while backing another in Syria, and mount what are effectively joint military operations with Iran against Isis in Iraq while supporting Saudi Arabia’s military campaign against Iranian-backed Houthi forces in Yemen. However confused US policy may often be, a weak, partitioned Iraq and Syria fit such an approach perfectly.

What’s clear is that Isis and its monstrosities won’t be defeated by the same powers that brought it to Iraq and Syria in the first place, or whose open and covert war-making has fostered it in the years since. Endless western military interventions in the Middle East have brought only destruction and division. It’s the people of the region who can cure this disease – not those who incubated the virus.

So goes the famous line from George Orwell’s novel 1984. And so, too, can our forces today claim over a number of groups we find in the Middle East. In many ways, the enemy of my enemy is my friend when dealing with the Middle East, and in the battle between ancient tribal groups, when you lack an enemy, sometimes you need to make one."

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Pahoittelen, etten ajan ja tilan puutteen vuoksi käsitellyt kaikkia valtioita. Myös Algeriassa mielenosoitukset alkoivat Tunisian tapaan jo vuoden 2010 lopussa, ja tammikuussa arabikevät oli levinnyt esimerkiksi Libanoniin ja Jemeniin.

Algeriassa presidentti Bouteflika onnistui hillitsemään mielenosoitukset lakkauttamalla poikkeustilan ja lupaamalla uudistuksia, ja niinpä vallankumousta ei maassa tapahtunut. Laajoja mielenosoituksia on ollut myös Bahrainissa ja Saudi-Arabiassa, joka kohteli mielenosoittajia poikkeuksellisen kovin ottein.

Jemen suistui pysyvään epävakauteen, kun pitkäaikaisen diktaattorin Ali Abdullah Salehin oli luovuttava vallasta. Jemenin uusi hallitus ei ole onnistunut ulottamaan valtaansa koko maahan. Tätä tyhjiötä on täyttänyt esimerkiksi terroristiverkosto al-Qaida.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Nyt on kovat piipussa.

– Kuten useimmissa tämän maan kansalaisissa, näkyy myös kerhomme jäsenistössä huolestuneisuus siitä, että niin moni turvapaikanhakija ja maahanmuuttaja on tullut maahamme hyvin lyhyessä ajassa, ja kuinka se voi aiheuttaa kulttuurien törmäyksiä. MUTTA tämän sanottua, on todettava, ettei ole pakolaisten syy, että he etsivät paikkaa, jossa he voivat saada turvallisen ja paremman elämän, Hells Angels toteaa.

– Monien hyvää tarkoittavien kansalaisten olisi syytä kohdistaa vihansa niitä kohtaan, jotka ovat vastuussa tästä Euroopan onnettomasta tilanteesta. Poliitikkoihin Tanskassa ja muissa EU-maissa, USA:n ja Naton aggressiivisiin toimiin Syyriassa ja Libyassa, EU:n kauppapakotteisiin, öljyteollisuuden Afrikan luonnonvarojen väärinkäyttöön ja myrkyttämiseen, eikä vähäisimpänä maailmanlaajuisen aseteollisuuden kyltymättömälle tarpeelle saada uusia konflikteja, moottoripyöräkerho jatkaa.

- Uusi Suomi, 15.1.2016

http://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/164200-kova-kiist...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset