Asikainen Martti Se olen vain minä puhumassa puuta heinää.

ADHD - totta vai tarua?

  • kuva: freephotosbank.com
    kuva: freephotosbank.com

Tiedätkö mitä yhteistä on Abraham Lincolnilla, Christopher Kolumbuksella ja Albert Einsteinilla? Tai Henry Fordilla, John F. Kennedyllä ja Walt Disneyllä? Jokainen heistä on jättänyt itsestään pysyvän jäljen historian kirjoihin, mutta tämän lisäksi heitä on yhdistänyt myös heidän luontainen taipumuksensa hajamielisyyteen, levottomuuteen ja rajojen kokeiluun.

Albert Einsteinin tiedetään kärsineen oppimisvaikeuksista, eikä kukaan uskonut hänen koskaan saavuttavan elämässään kovinkaan paljoa. Maailmankuulu monilahjakkuus Leonardo da Vinci puolestaan poti lukivaikeutta eli dysleksiaa. Myös fyysikko Isaac Newtonin maaninen käytös oli hyvin kaukana ihmisen normaalista ja tasapainoisesta käytöksestä. Mutta katso mitä he ovat jättäneet meille perinnökseen. Katso lentokoneita ja autoja, piirroselokuvia ja maalauksia.

Monet ovat sitä mieltä, että ADHD, ADD ja dysleksia ovat rikastuttaneet ihmiskuntaa. Hyvin usein oireyhtymiä potevat ihmiset ja heidän sukunsa ovat paljon muita lahjakkaampia eri aloilla. He näyttäytyvät omistautuneina ja asialleen antaututuneina neroina, vaikka kolikon toisella puolella piilotteleekin hulluus ja maanisuus. Nämä ovat ominaisuuksia, jotka sopivat hyvin huonosti moderniin, kultaista keskitietä ylistävään yhteiskuntaan. Tämän vuoksi viime vuosikymmeninä tällaisia ominaisuuksia onkin alettu vieroksumaan. Levottomasta ja sopeutumattomasta mielestä on tullut yhteiskunnallinen vitsaus, joka haluttaan kitkeä pois kuin rikkaruoho kasvimaalta.

Suomi ole tässä suhteessa poikkeus. Myös me elämme yhteiskunnassa, jossa tasapaksuutta ja ennakoitavuutta pidetään ominaisena terveelle ihmiselle, kun taas persoonalliset poikkeavuudet mielletään yhä useammin sairaudeksi tai oireiluiksi.

Tänä päivänä yhä useampi suomalainen lapsi syö psyykelääkkeitä. Viime vuonna lääkkeitä määrättiin noin 16 000 lapselle, kun vielä vuonna 2008 lääkityksen alaisia lapsia oli alle 10 000. Eniten kasvua on tapahtunut aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön eli ADHD:n (attention-deficit/hyperactivity disorder) hoitoon tarkoitettujen stimulanttien kohdalla, joiden käyttö on yli kaksinkertaistunut seitsemässä vuodessa. Kaiken kaikkiaan neurologisia poikkeamia arvoidaan esiintyvän noin 4–6 prosentilla suomalaisista lapsista. Poikkeavuuksista selkeästi yleisin on edellä mainittu atiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö. Sen keskeiset oireet ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus.

Hyvin monet lastenpsykiatrit uskovat, että diagnoosien yleistymisen taustalta voidaan kartoittaa lukuisia syitä. Esimerkiksi psykoosilääkkeiden kohdalla kasvu ei johdu sairauksien yleistymisestä, vaan siitä että lääkkeillä voidaan hoitaa myös lasten aggressiivisuutta, joka on hienoisessa kasvussa. Yhdysvalloisa kehitys on jo huomattavasti pidemmällä. Tautiluokituskeskuksen tuoreimpien tilastojen (2014) mukaan jopa 11%:lla yhdysvaltalaisista lapsista olisi diagnosoitu aktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriö. Oireyhtymästä on tullut lääketieteen mustalammas.

Myös Suomessa kehitys on ollut nopeaa. Vielä vuosituhannen alussa ADHD -lääkehoitoa sai vain noin 200 alle 18-vuotiasta, kun tänä päivänä puhumme jo reilusti yli 9 000 potilaasta. Asiantuntijoiden mukaan diagnoosien määrään on vaikuttanut pitkävaikutteisten lääkkeiden kehittyminen sekä oireilun yleistyminen. Myös vuonna 2007 käyttöön otettu Käypä hoito -suositus on tehnyt oireen tunnistamisesta helpompaa ja täsmällisempää. Moni kuitenkin pohtii, onko asetettu seula liian tiukka, ja että ovatko erilaiset tarkkaavaisuushäiriöt ylidiagnosoituja. Ja kuka niillä tekee rahaa.

Nämä kysymykset nousivat pinnalle varsinkin vuoden 2009 jälkeen, jolloin amerikkalainen lastenpsykiatri ja ADHD:n tieteellisenä isänä pidetty Leon Eisenberg tunnusti kuolinvuoteellaan saksalaiselle Der Spiegelille ADHD:n olevan malliesimerkki fiktiivisestä sairaudesta. Lääketieteellinen asiantuntijakunta reagoi välittömästi Eisenbergin ulostuloon. Heidän mukaan vanhojen seniilien kuolinvuoteelta tehtyjen tunnustuksien todenperäisyys ja painoarvo ovat aina hyvin kyseenalaisia.

Mutta kenties tohtori Eisenberg ei tarkoittanutkaan, että ADHD ei olisi todellinen oireyhtymä, vaan hän halusi tämän sijaan herättää keskustelua sen yliedustuksessa mitä tulee diagnosointeihin, mietin. Varmasti hän on näitä asioita kuolinvuoteellaan pohtinut, työskenneltyään lähes koko elämänsä ajan lastenpsykiatrian parissa.

Monet asiantuntijat myöntävät, että me emme vieläkään tunne ihmisen varsinaisia toimintamekanismeja läpikotaisin. Ja että tämä tekee myös erilaisten oireyhtymien diagnosoinnista haasteellista. Diagnosoinnin helpottamiseksi maailmalla on luotu lukuisia erilaisia tautiluokitusjärjestelmiä, joilla pyritään keventämään lääkäreiden ja psykiatrien taakkaa. Suomessa aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön (F90.0) diagnosoinnissa käytetään ICD-10 tautiluokituksen mukaisia kriteereitä.

Luokittelussa lapsella tai nuorella tulee olla vähintään kuusi yhdeksästä tarkkaamattomuusoireesta sekä vähintään kolme viidestä yliaktiivisuusoireesta. Tämän lisäksi hänellä tulee olla kolme neljästä impulsiivisuusoireesta. Diagnostisten kriteereiden tulee täyttyä useammassa kuin yhdessä tilanteessa, ja niiden tulee aiheuttaa kliinisesti merkittävää ahdistusta sekä toimintojen heikkenemistä.

Tästä huolimatta toisin kuin usein kuvitellaan, neurologisia tutkimuksia suoritetaan hyvin harvoin, koska ne ovat kalliita ja aikaa vieviä. Diagnoosit tehdään muiden, ohuempien tulkintojen nojalla, joka kasvattaa myös virhemarginaalia tuntuvasti. Valtaosa kriteereistä on hyvin joustavia, joihin todellisuudeessa sopisi jokainen meistä. Taustaa tai persoonallisuutta katsomatta. Terveenkin ihmisen tarkkaavaisuudessa ja aktiivisuudessa ilmenee huomattavaa vaihtelua, johon vaikuttavat niin elämäntilanne, kellonaika kuin ulkoiset häiriötekijätkin. Myös lapsilla pahoinvointi ja stressi heijastuvat lähes poikkeuksetta heidän käytökseensä vilkkautena, impulsiivisuutena ja aggressiivisuutena tai sulkeutuneisuutena.

En suinkaan epäile, etteikö tänä päivänä voisi esiintyä entistä enemmän aktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriöitä, koska lapset elävät aikuisten luomissa ympäristöissä, joihin ihminen ei ole vielä täysin sopeutunut. Ympäri vuorokautista elämää elävä maailma on pullollaan ulkoisia häiriötekijöitä, ja myös ydinperheen sekä kasvatuksen luonne on käynyt läpi valtavia murrosvaiheita. Luokkakoot ovat kasvaneet hurjasti 90-luvun jälkeen, ja vanhemmilla on entistä vähemmän aikaa lapsilleen. Nämä asiat johtavat väistämättäkin tilanteisiin, joissa lapsen käytös voi olla normaalista poikkeavaa. Mutta ovatko kaikki tapaukset diagnoosin arvoisia ja vaativatko ne interventioita, vai voisiko lääke sittenkin löytyä vanhempien lämpimästä sylistä tai ymmärtäväisen aikuisen olkapäästä?

Kuten mainitsin jo edellä, aktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriöitä pidetään neurologisena ja osittain periytyvänä oireena (lapsuus- ja nuoruusiässä jopa 60 - 90%), mutta silti tilastojen valossa tarkasteltuna pienituloisten sekä ongelmaperheiden lapset ovat yliedustettuja, mitä tulee sen diagnosointiin. Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen mukaan myös vanhemmaksi tuleminen alle 20-vuotiaana lisää huomattavasti lapsen riskiä sairastua aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriöön. Tämä on poikkeuksellinen tulkinta, kun ottaa huomioon sen, että vielä kuusikymmentä vuotta sekä lapset että vitsa väännettiin hyvin nuorena.

Edellä mainitut tekijät antavat mielestäni viitteitä siitä, että yhteiskunnallisella asemalla ja sosiaalisella statuksella on huomattava vaikutus, kuinka lapsi mukautuu asettamiimme normeihin. Tämä taas nostaa entisestään epäilyksiä, että useassa tapauksessa kyse olisi pikemminkin sopeutumisvaikeuksista sekä kasvatuksellisista ja sosiaalisista ongelmista neurologisten sijaan.

Kenties lapsia ei lähtökohtaisestikaan tulisi diagnosoida kuten aikuisia, sillä lapset eivät osaa käsitellä ja puhua tunteistaan samalla tavalla. Lapset osoittavat tunteitaan käytöksellään – sillä poikkeavallakin. Voisiko ongelma levätä sittenkin yhteiskuntarakenteissamme, jotka eivät suvaitse poikkeavuusia ja erilaisuutta. Lapsistamme tulee helposti ahtaiden normien uhreja.

 

Kirjoitus on alunperin julkaistu vieraskynäilynä terveysblogisti ja ravintovalmentaja Christer Sundqvistin Turpaduunari.fi -sivustolla. Sivuilta löydät monipuolisen kattauksen erilaisia kasvatusta sekä terveyttä koskevia tekstejä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (20 kommenttia)

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Olen lukenut useiden aikuisten kertomuksia heidän taistelussaan ADHD:n kanssa. Paikoittain kertomukset ovat olleet positiivisia, ja parhaiten mieleeni on jäänyt erään perheellisen miehen haastattelu, joka sanoi, että ennen lääkitystä hänen olonsa oli kuin hänen katselisi tuhatta eri televisiota samaan aikaan, mutta että lääkityksen jälkeen televisioita oli päällä vain yksi.

En epäile ADHD:n olemassaoloa, kuten ei varmasti epäillyt edesmennyt tohtori Eisenbergikään. Uskon kuitenkin, että virhemarginaali on suuri, ja että diagnoosien suhteen tulisi olla hieman varovaisempi. Jos kyse on ennen kaikkea neurologisesta poikkeavuudesta, niin se tulisi myös varmentaa neurologisin menetelmin.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Mielestäni tuo oli aika herättävä kokemus, kun katselin tilastoja Yhdysvalloista, joissa arvioidaan, että noin 5,6%:lla lapsista olisi ADHD, mutta tästä huolimatta lääkityksen alla on yli 11% lapsista. Kehityssuunta, jota en haluaisi Suomen ottavan.

Käyttäjän OksanenIlona kuva
Ilona Oksanen

Yhdysvalloissa lapset saavatkin iän perusteella "diagnoosin",sama onko poika tahi tyttö.Niin sitä on menty kohti helppoa lääkityksen aloittamista suomessakin:koska malli on saatu "asiantuntijoilta"

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Olipas hyvä pläjäytys! Suosittelisin jos voisin.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Kiitos Heinänen. Valitettavasti Uusi Suomi on väärä paikka tällaisten kirjoitusten kirjoittamiseen ja niistä keskustelemiseen.

Facebook-seinälläni oli ihan hyvää debattia. Yleensä kun julkaisen blogin ja linkkaan sen Facebookiin, teen postauksesta avoimen, jotta muutkin voisivat tuoda näkemyksensä keskusteluun.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Ymmärtääkseni jokusen myös aktiiviset, energiset, positiiviset ja elinvoivaiset ihmiset tuomitaan sairaiksi ja nämä korostuneet erityispiirteet olisi häivytettävä lääkityksellä.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Uskoisin, että tällaisissa tapauksissa kyse on siitä koetaanko aktiivisuus ja energisyys maanisuudeksi ja onko sillä vaikutusta vallitsevaan ympäristöön.

Käyttäjän FArra kuva
Fredrik Arra

Sveitsiläis-saksalaisen tutkimuksen mukaan 16.7% ADHD -diagnooseista ei todellisuudessa täytä diagnostisiakriteereitä eli ovat vääriä diagnooseja. Erityisesti pojat saavat vääriä ADHD -diagnooseja (n. 2x useammin kuin tytöt), mahdollisesti koska pojille on luonnostaan ominaisempaa käyttäytyminen, joka muistuttaa joiltakin osin ADHD:ta. Tulos sopii hyvin yhteen yllä olevan Malisen arvailun kanssa. Mielenkiintoinen asia on myöskin, että miespsykiatrit tekevät enemmän ylidiagnosointia (22%) kuin naispsykiatrit(11%).

http://psycnet.apa.org/journals/ccp/80/1/128/
http://www.aerzteblatt.de/nachrichten/49712/Ueberd...

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen Vastaus kommenttiin #8

Mielenkiintoinen tutkimus, Fredrik. Jäin tässä pohtimaan, että mistäköhän tuo eroavaisuus sukupuolten välillä johtuu. Miksi miehet tuomitsevat poikia ankarammin kuin naiset?

Mielestäni jokainen väärä diagnoosi on liikaa, sillä kukaan meistä ei loppujen lopuksi tiedä, kuinka nämä vahvat huumausaineiksi luokitellut aineet vaikuttavat lapsen muovautuvaan mieleen ja hänen aivojensa kehitykseen. Tulokset näkyvät vasta sitten, kun on liian myöhäistä.

Tuossa, kun puhutaan neurologisista eroavaisuuksista, niin jäin pohtimaan että muodostuvatko ne lasten aivojen plastisuuden vuoksi. Tuolloinhan kyse ei periaatteessa ole synnynnäisistä oireista, vaan pelkästään alttius on tullut perimmän, joka kuitenkin loppujen lopuksi aktivoituu ympäristön ja yksilön vuorovaikutuksen seurauksena.

Toisaalta jos kyse olisi periytyvästä oireesta, niin miten sosiaalinen status ja teinivanhemmuus voisivat vaikuttaa siihen? Aivan niin, ei mitenkään. Sitten vielä tuo hajonta, jossa puhutaan 60 - 90% periytyvyydestä. Mikä hemmetin arvaus se sellainen on, jossa on 30% virhemarginaali?

Minä en siis epäile, etteikö ADHD:ta olisi olemassa. Tuntuu kuitenkin, että virhemarginaali diagnooseissa on aika suuri, eikä kaikki oireilu johdu neurologisista poikkeavuuksista. Tuo yli 16 prosentin virhemarginaali, joka tulee tutkimuksien kautta esiin, se tukee mielestäni näkemystäni.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Lääkärit eivät ole ainoita jotka tekevät diaknooseja, esi sosiaalitoimistossa vastaavaa kutsutaan lausunnoksi/oletukseksi/tilastoksi. Kävin tänään sossussa ja homma meni väittelyksi siitä etten käytä tupakkaa, huumeita tai juo humalan hakuisesti. Sossulle tämä ei kuitenkaan kelpaa vaan he nojaavat minunkin kohdalla julkiseen tilastoon joka kertoo "moniko mies käyttää...". Eniten sapettaa että opastavat säästämään lopettamalla tupakan polton, mutta kun en sitä muutenkaan tee niin se on hankala lopettaa eikä säästääkään voi sellaisesta mitä ei ole.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minä olen ollut sellainen moniongelmainen ja koko ikäni koittanut keskittyä, hillitä itseäni (suurimman osan aikaa olen tyyni, rauhallinen ja mukava. Sitten näennäinen epäjohdonmukaisuus tai vääryys osuu kohdalle. Silloin leikkaa kiinni ja ajaa yli kaiken kohtuuden. Nuorempana pari kertaa niin pahasti, etten muistanut raivokohtauksesta yhtään mitään.) ja pakkomielteitäni. Ja onnistuinkin siinä jossain määrin, mutta koen edelleen katselevani maailmaa ihan erilailla kuin suurin osa ihmisistä. Irrallisuuden ja erillisyyden kokemus on ollut aina hyvin vahvasti läsnä ja joskus taannoin ihan hirvittävä ongelma.

Olen pakkomielteinen edelleen, kun kiinnostun jostakin asiasta, en oikein näe tai kuule yhtään mitään muuta kunnes olen sen ymmärtänyt, kokenut ja sisäistänyt. Perhe-elämä ja sosiaaliset suhteet ovat välillä hankalia sen takia.

Minä en kadehdi näitä nykyajan lapsia, jotka lääkitään osin mukavuudenhalusta menestymään keskinkertaisuudessa. He eivät koskaan saa mahdollisuutta selvitä ja oppia siitä selviämisestään jotain. Minusta se, mitä he tuottavat tai jättävät tuottamatta on toissijaista; He eivät kelpaa sellaisina kuin he ovat, joten heistä muokataan kemiallisesti joku muu.

Se ei jää siihen. Ero sairaan ja terveen välillä on neuvoteltavissa. Mahdollisesti ostettavissa.

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Hyvää pohdintaa. Ja aika samat lähtökohdat itselläni. Ei tullut ADHD diagnoosia lapsena vaikka tutkittiin kovasti ja nyt poju on tutkimuksissa... En usko että aloitamme lääkitystä vaikka diagnoosi tulisi.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minun aikaan koko diagnoosia ei taidettu edes olla olemassa. Kyllä minua asiantuntijoilla juoksutettiin. Tekivät älykkyystestejä kun ajattelivat varmaan, että aggressiivinen == tyhmä. Eivät saaneet sellaista tulosta kuin halusivat, niin se jäi sitten siihen.

Ei ole koskaan kyllä tehnyt mieli hakea mitään diagnooseja. En minä edes halua tietää tai saada valmiita vastauksia. En halua mitään pakopaikkaa, jolle ulkoistaa asioita tai eristää itsestäni osia ikään kuin niillä ei olisi mitään tekemistä minun kanssa, vaan jonkin latinankielisen demonin.

Olen sellainen kuin olen ja haluan olla sujut sen kanssa.

Jouni Nordman

Itse kun sain diagnoosin, olin silloin 35 v vanha, diagnoosin vaikutti lapsena tehty neurologiset testi jossa epäiltiin MBD:tä. Itsellä oli lääkkeet, mutta itselleni tuli entiset vaikeudet niiden kanssa, sillä en hyväksynyt sitä että minun pitää muutta itseäni muiden hyväksi.

Sellainen kummallisuus olen itsestäni huomannut, että kun luen filosofian teoksia jotka ovat klassikoita, ymmärrän ne täysin, kirjoittajista monia taas pidetään samoihin personalisuustesteissä kuuluvan itseni kanssa samaan ryhmään.

Tomi Koivisto

Hieman offtopic: adhd lääkitystä haetaan todella paljon esim jenkeissä opiskeluun. Se lisää keskittymistä ja kognitiivisia taitoja.Itsekin tunnen muutaman opiskelijan jokka tenttiessään käyttää näitä amfeta-pohjasia lääkkeitä. Tulee kuulemma putkimainen olo ja jaksaa suorittaa juuri jotain mutta luovuus yms. kuulemma pienee.

Yhdysvalloissahan kai n. 30prossaa yliopisto yms. opiskelijoista on käyttänyt adhd lääkitystä. Onko tämmöinen medikalisaatio sitten järkevää?

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Onneksi Suomessa opiskelijoille on tarjolla kahvia ja mustaa teetä. Kofeiini tutkitusti lisää aktiivisuutta, keskittymistä, aivotoimintaa ja luovuutta.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Sehän on merkittävä myytti noista lääkkeistä, että ne ei toimi kuin ADHD-ihmisillä.

Taannoin eräässä ennen suoritusta otettavassa urheiluravinteessa oli DMAA:ta, joka kaiketi muistuttaa amfetamiinia. Siitä tuli kanssa sellainen "putkimainen olo", mutta vaikka purkin kyljessä luki, että älä käytä kuukautta pitempään kerrallaan, joku käytti puoli vuotta ja sai sivuoireita ja sitten itki siitä iltapäivälehdessä.

Sittemmin "tappajalisäravinne" kiellettiin. Ja sitten kait myös kierrettiin, nykyään on kait samankaltainen, mutta toistaiseksi laillinen.

Marko Parkkola

ADHD on totta. Asun erään ADHD:ta sairastavan kanssa ja tunnen monia heitä. Tavallisia ihmisiä he ovat, mutta joissain asioissa klikkaa sillein, mitä "normaaleilla" ihmisillä ei.

"Nenttinä" (neurologisesti terve) asioihin suhtautuminen voi olla haastavaa. Miksi tuo puoliso nyt ei vastaa kun kysyn siltä asiaa? Miksei se saa tuotakaan yksinkertaista asiaa nyt tehtyä? Miksi se on tuollainen?

No siksi, että hänellä on neurologinen häiriö, jota minulla ei ole. Hän lisäksi pärjää hyvin, joten ongelma ei olekaan hänessä, vaan minussa. Miksi vaadin häntä vastaamaan juuri nyt, tekemään asian juuri nyt jne.

Tiedän erään ADHD epäilyn, mutta en uskalla kirjoittaa hänestä juurikaan tietyistä syistä. Tuon tämän esille sen takia, että kun aiemmin oli puhetta liikadiagnosoinnista. Tässä tapauksessa on kyse kuitenkin selvästä alidiagnosoinnista. Kyseinen tapaus on ns. hyperi, jonka perässä muut tuntemani ADHD:t eivät pysy millään. Kyse on siis valtavasta keskittymishäiriöstä, johon kuuluu liika-aktiivisuus ja hirveä määrä energiaa. Diagnoosia hän ei kuitenkaan saa, koska hänen lääkärinsä ei tunnu tietävän ADHD:sta tuon taivaallista. Tämä tulee aiheuttamaan ongelmia hänen kohdallaan tulevaisuudessa, se on selvä.

Käyttäjän seppopmuurinen kuva
Seppo Muurinen

Näissä ryhmissä on paljon luomisvimmaa ja potentiaalia kuin lahjakkuuttakin,jotka parhaiten pääsevät esille jos heihin todella panostetaan ja joiden elämän eri paineet kanavoituvat oikeisiin elämän ratkaisuihin/ammatteihin + olosuhteet antavat myöden.

Kuinka paljon tuhlattua elämää/aikaa kuin ympäristönkin tietämättömyyttä ja yksilöiden kärsimystä mitä saanevat osakseen - kun lahjakkuudet/taipumukset jäävät ts.jätetään käyttämättä.

Väärinymmärryksien kirjo on valtava ja se on molemminpuolista tuhlausta myös kansantaloudellistikin,saati itselleen.

Mitä aikaisempi tieto & diagnoosi mahdollisine hoitoineen,niin sen parempi jotta piilevät-kin lahjakkuudet taipumuksineen tulevat - myös yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen käyttöön.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset