Asikainen Martti Se olen vain minä puhumassa puuta heinää.

Kun maailma lakkasi nukkumasta

  • Kun maailma lakkasi nukkumasta

Löysin tänään itseni keskustelusta, joka koski läheisesti ajankäyttöä sekä nykypäivää. Yleinen konsensus tuntui olevan, että aikaa on liian vähän ja töitä liian paljon. Elämä koettiin epäreiluksi. Nyökyttelin myöntyvästi, sillä tiesin hyvin mistä puhuttiin.

Paikoittain on pakko pysähtyä hetkeksi miettimään, kuinka maailma on muuttunut kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana niin paljon, että joskus koko elämä vaikuttaa pelkältä science fiction -elokuvalta. Yhteiskunnan ja teknologian kehityssuunta on ollut kaiken aikaa selkeä. Asioiden tulisi olla nopeampia, helpompia, tehokkaampia ja halvempia.

Suomesta ei löydy enää montaakaan taloutta, jossa vesi haettaisiin kaivosta ja vessa olisi tuvan ulkopuolella. Kehitys on ollut päätä huimaavaa. Muistatko vielä ne ulkovessat 80-luvulla? Porkkanoiden ja perunoiden omavarainen kasvatus, sekin on eilistä.  

Kun aikaa katsoo taaksepäin, niin tänä päivänä ystävät ja läheisetkin kulkevat mukavasti etutaskussa tai laukussa, eikä enää tarvitse nähdä vaivaa yhteydenpitoon tai olla sosiaalinen tullakseen sosiaaliseksi. Älykkääksi me puhelimiakin kutsumme, vaikka lieneekö nuo nyt niin älykkäitä.

Yksinäisyys ja tylsyys ei pääse tekemään sijaa edes kotona ollessamme, sillä Internet ja sen oheistuotteina tulleet erilaiset yhteisöpalvelut pitävät kyllä huolen siitä, että kaikki on aina lähellä. Kellon ympäri.

Kaikella on kuitenkin hintansa.

Siinä missä sinä olet lähellä kaikkea, on kaikki myös lähellä sinua. Työsi tavoittaa sinut kellonaikaa tai paikkaa katsomatta. Ärsykkeitä ja stressiä sataa jokaisesta suunnasta yhtä aikaa, sillä maailma ei nuku koskaan. Jossain on aina päivä.

 

Nuorten aikuisten keskuudessa on jo vuosia kuiskittu, kuinka yhteiskunta ja ennen kaikkea työelämä, vaatii liikaa ja aina vain enemmän. Hiljaiset ajatukset herättävät myös henkiin sen näkemysten sateenkaaren, millaista elämän tulisi olla ja mitä siltä tulisi saada.

Hyvin usean nuoren aikuisen mielestä töitä on liikaa, rahaa liian vähän ja elämä vaativaa. Kaikki tulisi saada nyt heti ja elämän pitäisi olla leppoisampaa. Uniongelmat, stressi, loppuunpalaminen, masentuminen ja näiden sivuäänenä kantautuvat päihdeongelmat ja syrjäytyminen eivät liene kenellekään enää täysin uusi aihepiiri. Minäkin uskon tai ainakin luulen tietäväni mistä puhun.

Ei tarvinnut katsoa montaa kertaa ympärilleen tajutakseen, että lähes kaikki ihmiset joita tunnen, ovat enemmän tai vieläkin enemmän kiireisiä. Jokainen valittaa ajanpuutteesta, stressistä, väsymyksestä.

Keskusteluissa syypääksi yleensä epäillään nopeaa ja yhä enemmän vaativia työyhteisöjä sekä pakollista kehittymisen tarvetta, joka työelämässä vallitsee. Elinikäiseksi oppimiseksi sitä kutsuvat, mutta eikö sen pitänyt antaa virikkeitä elämään ja työhön, eikä ajaa meitä kuin vetojuhtaa. Kyse on työperäisestä stressistä ja erilaisista sosiaalisista paineista, monet sanovat. Tässä vaiheessa minun yleensä täytyy nostaa käteni pystyyn ja viitata, sillä minä olen eri mieltä.

 

Olen miettinyt pitkään kuinka ihmeessä se edes on mahdollista, että samaan aikaan kun kaikki on tehty helpommaksi, on elämä kaikkea muuta kuin helppoa. Jos katson elämää parin sukupolven päähän, aikaan jolloin lauantait olivat vielä työpäiviä ja työt saattoivat venyä lähes päivittäin puoleen yöhön saakka, tuntuisi itsekkäältä väittää, että nykypäivänä työelämä vaatisi enemmän.

Tai että sosiaaliset paineet olisivat nykyaikana suurempi taakka kuin ennen vanhaan, jolloin lehtolapset olivat kirosana ja kaverin kanssa jutellakseen sinun oli oikeasti poistuttava kotikonnuiltasi. Tuolloin uusien kontaktien luominen vaati oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Ja köyhyys. Se tarkoitti sitä, että ei ollut varaa edes siedettävään elintasoon, sillä jokainen eli enemmän tai vähemmän puutteessa.

Jos pääsisin ajassa taaksepäin kertomaan Sylville, joka kuuden lapsen ohella hoitelisi yksin perheen maatilaa, koska hänen miehensä olisi reissuhommissa savotalla, että tulevaisuudessa meillä kuule vasta vaikeaa onkin, niin hän ajaisi minut ulos tiluksiltaan. Myönnän toki, että vertailukohteena tämä on hieman epäreilu, koska ihmisten tunteet ja psyyke ovat aina aikaan ja ympäristöön sidottuja. Ajatuksen arvoinen silti.

Kentis ongelma lepääkin siinä, että nykypäivänä työ- ja sosiaalinen elämä vaatii hyvin useita erilaisia asioita. Asioita, joihin ihminen ei ole luonnostaan tottunut. Ja että me väsymme, koska emme osaa päästää irti ja kohdata arkea. Uskon vahvasti, että ihminen on itse luonut oman vankilansa, jonka rauha ja hiljaisuus rikkoutuu ja järkkyy kellon ympäri.

Kiire ja stressi, se on vain päänsisäistä, sillä maailma odottaa ikkunan takana, vaikka sulkisitkin hetkeksi puhelimesi ja sammuttaisit tietokoneen. Maailma on siellä silloinkin, kun sammutat television, suljet silmäsi ja otat aikaa itsellesi. Ei kaikkia sotia, yhteiskunnallisia epäkohtia, työkavereita, puolituttuja ja poliitikkoja ole pakko olohuoneessa säilyttää.

Joskus voi vain päästää irti.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Kari Ahveninen

Ihminen (erityisesti länsimainen) on tyytymätön otus. Meillä kaikilla on nykyisin paremmat elinolot kuin ennen oli edes kuninkailla, ja silti naristaan. No ehkä valtaa ja rikkauksia ei ole niinkuin kuninkailla oli, mutta eivätpä nuo kunkutkaan niitä mukanaan vieneet.

Koko ajan ollaan vaatimassa jotain lisää, jotain uutta, jotain stimuloivaa. Naurettavia ongelmia käsitellään tv:ssä ja lehdistössä niinkuin ne olisivat maailman tärkeimpiä asioita. Pah.

Jos lakkaa hinkumasta ihan kaikkea, niin silloin on varsin helppo olla tyytyväinen.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Se voi olla vähän sellaista hiljaista turhautumistakin, sillä tavallaan olemme ensimmäisiä sukupolvia koko ihmiskunnan historian aikana, jonka elämässä ei ole kyse pelkästä selviytymisestä ja eloonjäämisvietistä. Elossa säilyy, vaikka ei nostaisi persettä penkistä.

Kari Ahveninen

Mentaliteetti on toinen, nyt osa narisijoista vaatii että kaikki pitää saada valmiina, valtion tai kenen muun tahansa kustantamana ennemmin kuin alkaisi itse tekemään asialle jotain. Ja juuri tämä osa kansasta joka näin elää, on se joka kaikkein kovaäänisimmin vastustaa kaikenlaista mikä voisi vaarantaa tuon "helpon elämän".

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

#1

> Jos lakkaa hinkumasta ihan kaikkea, niin silloin on varsin helppo olla tyytyväinen.

ooo

Hyvä.
Noin se on ja kaikki sen tietävät, mutta harvat osaavat elää sen mukaan.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Ihmiset lakkaavat hinkumasta kun heille ladataan tarjoamasta ja luomasta tarpeita.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Olen miettinyt pitkään kuinka ihmeessä se edes on mahdollista, että samaan aikaan kun kaikki on tehty helpommaksi, on elämä kaikkea muuta kuin helppoa.

Se on mahdollista siten, että ihminen mukautuu. Tyytymättömyyden määrä pysyy vakiona.

Mitä helpommaksi asiat teet, sitä vaikeammaksi helpotkin asiat käyvät. Minä uskon vakaasti, että todellinen käänteentekevä kehitys tämän kaiken keskellä on lopulta se, että ymmärretään vaikeuden, paneutumisen ja pitkäjänteisen työn tuottavan lopulta kestävämpiä ja parempia ratkaisuja. Että nopeuden ja voittojen tuijottelu tuottaa omannäköistään jälkeä.

Muistan kun jossain vaiheessa alkoi ulkoistusbuumi. Kaikki piti saada ulkoistettua. Nyt on alkanut jo törmäämään siihen, että se ulkoistaminen ei ollutkaan se halpa vaihtoehto.

Ainut tapa, millä nykyaika on vaikeampaa, on se, että se soveltuu ihmiselle huonommin kuin mikään sitä ennen. Se näkyy lähinnä psyykkisinä häiriöinä.

Ihminen on toimiva kokonaisuus. Jos se häiriöityy, vika on todennäköisesti siinä, että se elää epäsopivassa ympäristössä. Silti vika diagnosoidaan aina ihmiseen ja lopulta kaikki on vain lääkityksen vähyyttä.

En väitä, että olisin itse jotenkin irrallaan. Olen ollut aina niin alisuorittaja kuin olla ja voi ja se rasittaa minua koko ajan enemmän - se on ihan tyylipuhdasta narsismia. Sitä, kun menettää kiinnostuksensa siinä kohtaa salaisuus on ratkennut ja jäljellä olisi "tylsää nyhertämistä".

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Tuo on hyvin ilmaistu. Siis että ihminen on toimiva kokonaisuus, mutta vain niin kauan kuin ympäristö on ihmisen toiminnalle sopiva. Toisaalta pystyykö ihminen itse muokkaamaan minuuttaan, kognitiotaan ja sitä kautta tekemään itsestään sopeutuvamman. Uskon, että pystyy.

Tavallaan jokaisen varmaan pitäisi pohtia, että mitkä sitten ovat ne omat henkiset ja aineeiset perustarpeet. Tavanomaisestihan voisi ajatella, että minäkin tarvitsen Internetin sosiaalisen verkostoni ylläpitämiseen, joka on verrattavissa tämän päivän yhteisöllisyyteen. Minä tarvitsen myös vaatteita moneen eri sääolosuhteeseen ja niiden on oltava istuvia ja hyvän näköisiä. Tarvitsen myös hyvänmakuista ravintoa ja keinoja rentoutua työpäivän jälkeen.

Tällaisia keinoja voivat olla esimerkiksi musiikki ja televisio. Minä tarvitsen puhtaan juomaveden ja lämpimän veden hygienian ylläpitoon. Tämän lisäksi minä tarvitsen tarpeeksi rahaa itseni hemmotteluun ja elintasoni ylläpitoon. Tarvitsen myös läheisyyttä, hyväksyntää ja tukea.

Sitten minä alan miettimään sitä, mitä minä oikeasti tarvitsen. Elämän perusedellytyksethän ovat suoja ja lämpö, ravinto ja juomavesi. Henkiseltä puolelta minä tarvitsen yhteisöllisyyttä ja kommunikaatiota ylläpitääkseni elämän viriketasoa. Toisin sanoen voisin sanoa, että selviäisin vähemmälläkin, sillä perustarpeet ovat hyvin askeettinen käsitys.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Sen jälkeen kun ei tarvitse juuri mitään välineitä, voi muodostaa terveen suhteen mihin tahansa. Tietää pärjäävänsä ilmankin.

Halun ja tarpeen sekoittaminen on nykyään helppoa, sillä kaikkea markkinoidaan tarpeellisena.

Toisaalta se kuva itsestä, kun ei aidosti tarvitse mitään, on aika karu. Ja toisinaan pelottava. Mitä enemmän sitä jumittuu miettimään, sitä vieraammaksi kaiken kokee.

Se on tietyllä tavalla viehättävä se ajatus, että olisi edes hetki, kun ei aidosti välittäisi mistään mitään. Hylkäisi varmuuden ja antaisi epävarmuudelle kaiken vallan. Olisi hetken aikaa aidosti osa kaikkea. Niin kuin kakarana riihen katonharjalla tietämättä miten käy jos hyppää alas.

Sitten vaan hyppää. Ja tajuaa kokemuksen tasolla itsestään ja maailmasta enemmän.

Se kaikki, mitä jätämme tekemättä kaventaa maailman ja kuvan itsestämme. Kuinka paljon kestät? Kuinka paljon voit kestää? Kuinka pitkään?

Se muokkaa kuvaa sinusta. Pysyvästi.

Mietin joskus, miten selittäisin vaikkapa välimereltä tulevalle tyypille pimeän talvipäivän järven jäällä. Jäätyneet varpaat ja kädet. Ilon pienestäkin tuulensuojasta. Keskustelut kaverin kanssa siitä, jaksetaanko vielä pari kilometria kotiin. Kivun kun takan lämpö viimein palauttaa tuntoa jäseniin.

Koettua, muttei selitettävissä tai jaettavissa millään kielellä. Ja mitä sellaista hänessä on, mitä en voisi koskaan ymmärtää?

Mirva Vähäjylkkä

Tökkäsi silmään, notta pakko pari tyhjää sanaa kommentoida :D kyllä täällä peräpohjolassa on talouksia, joissa ihan kotipihassa kasvaa potut, porkkanat ja sipulit ja muut. (harrasteena , töitten ohella, ei maatilalla) Ja huussiakin käytetään. Ei omasta pihasta, koska se mainitsemasi aika karkaa. Oma naapuri eilen juuri moitti, että teillä on jäänyt omenapuut leikkaamatta. Vannoiteltiin että ensi huhtikuussa katkotaan. Porukalla.

Yhteisöllisyys on minusta yksi seikka, joka auttoi Sylviä jaksamaan tilallaan.

Olen kuullut työpaikoista, jossa ei työkavereita juuri tunneta. Iltasanomissa vasta oli valaiseva juttu aiheista joista ei kannata työkavereille puhua.

Hyvässä seurassa jaksaa paskempiakin hommia, jopa hupaisasti.

Paljon kuulemma kytätään ja vahditaan, en tiedä miten siellä muilla mailla.

Tulipa yllättävä hoksausfiilis, täällä monen parjaamassa pikku kaupungissahan elää kuuluisassa lintukodossa.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Minäkin uskon, että yhteiskuntamuodon muututtua yhteisöllisestä kollektiivista individualistiseksi ja vähän egosentriseksikin, on näitä ongelmia alkanut syntymään. Siinä missä tukiverkostona toimi ennen läheiset ja saman yhteisön jäsenet, on tänä päivänä sympatiaa ja olkapäätä tarjoamassa kasvoton institutionaalinen tukiverkosto, jossa sinulla ei ole edes nimeä, koska olet vain osa tilastoa ja henkilötunnus.

En väitä itse olevani minkään tämä yläpuolella. Samanlainen kuin muutkin, mutta kyllä pistää toisinaan pohtimaan. Vaikka länsimaiset ihmisoikeudet –ja arvot ovatkin ihanteelliset, on niiden sivutuotteena syntynyt länsimaalainen moraalinen ja materialistinen rappio joskus surullista katseltavaa.

Mirva Vähäjylkkä

Samassa veneessä. En tarkottanu jeesustella. Tuo kiireeseen hukkuminen on niin helppoa, mutta tuntuu että isossa maailmassa muutos on enemmän läsnä ja edellä. Perästtullaan.

On totta että asiaan kuin asiaan voit löytää foorumin kohtalotovereineen, kun katukuvassa ei kulkijasta arvaisikaan eli on kaksipuolta tässäkin kolikossa, kyllä.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Blogissasi Martti sivuutat yhden seikan. Kun entisaikain raskaista ja ruumista kuormittavista töistä on tullut yhä helpompia ja kevyempiä ne ovat alkaneet vaatimaan veroja henkiseltä jaksamiselta. Fyysine puute luo turhautumista, stressiä ja kiireen tunnetta. Koska ihminen ja kaikki muukin hermostotoimintaan perustuvat eliöt osaavat olla psyykkisiä vaatii raskaammat aivonkäytöt suuremmat fyysiset huvit kun taas raskas fyysinen työ vaati psyykkiset huvit. Kyseessä on ihmislajin mikroevolutiivinen muutos yhä henkisempää ja tietoisempaa eliömuotoa kohti.

Käyttäjän masik kuva
Martti Asikainen

Daniel, viimeinkin joku toi esiin itse pointin. En osannut sovittaa sitä tekstiin, niin jätin sen tekstin ulkopuolelle.

Huomasin fyysisyyden tarpeen tehdessäni kohtalaisen fyysistä työtä voimalaitoksilla 8 vuoden ajan. Kun päivät venyivät 12 - 16 tunnin mittaisiksi, niin ei minulla ollut kotona energiaa miettiä maailman murheita ja eriarvoisuutta. Nukkumaan menin kuitenkin hymyillen, ja levon laatu oli huomattavasti korkeampaa kuin nykyiseltään.

Tietysti jos työ on monotonista, niin sekin syö osaltaan, mutta omani ei yleensä kyllä ollut. Ja silloinkin kun se oli, niin seura paikkasi siinä missä työn kiinnostavuus petti.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset